Joulu on anteeksiantamisen aikaa. Todellakin. Olemme appivanhempieni kanssa väleissä. Vietimme Jouluaattoa heillä. Kaikki oli niinkuin ennen muttei kuitenkaan. Lapset saivat jättimäisen kasan lahjoja, söimme ja kävimme saunassa. Olin saanut takaisin sen vanhan paikkani, paikkani Rakkaani naisena hänen suvussaan. Silti mikään ei tuntunut miltään. Illalla itkin itseni uneen ja lähetin jouluntoivotukset pilvien päälle.
Appiukko kiitti vedet silmissä Joulusta, olin antanut heille kaiken muun tänä Jouluna paitsi Rakkaan. Kosketti.
Vuoden kierto lähenee loppuaan. Minä selvisin. Läpi sen mustan verhon, sen surun ja kaipauksen, joka nielaisi minut viime tammikuussa ja ajattelin, etten ikinä enää pääse ylös. Minä kompastelen, minä itken, mutta enää ei ole kaikki sumuista. Enää en toivo viimeisenä illalla, etten enää aamulla heräisi. Hän kulkee minun vierelläni, on läsnä vaikken voikkaan häntä nähdä. Miksi näin tapahtui? En todellakaan tiedä. Ei voi minun mieleni vieläkään käsittää, miksi näin täytyi tapahtua. Vieläkin huudan, kuinka epäreilua oli, että juuri hänet vietiin pois, mutta se ei asiaa muuta.
Seuraavaksi kärsin uuden vuoden ja 1v-päivän, sitten koko loppuelämän. Mutta minä sain kokea jotain niin ihanaa, jotain niin uskomatonta, eikä kukaan voi viedä minulta muistoja pois. Hän todella rakasti minua, minä todella rakastan häntä, eikä rakkaus kuole. Kun minä jonain päivänä lähden täältä pilvien päälle, siellä on minua vastassa niin ihana mies. Minä saan jälleen olla hänen kanssaan. Se on se asia, joka lohduttaa minua ja antaa voimaa. Siihen asti muistelen, tunnen hänen läsnäolonsa, nautin elämästä.
Viimeiset kaksi päivää on kyyneleitä riittänyt. Joulu sitä ja Joulu tätä, sitä tulee ovista ja ikkunoista. Minä haluaisin vain pistää pään pensaaseen. Koska tämä on meidän eka Joulu ilman Rakasta.
Viime vuonna minä pöyrittelin lihapullia ja Rakas söi tytön kanssa puolet, ennen kuin oltiin keretty edes Joulupöytään. Isäni toi kinkun, jolla Rakas herkutteli monta päivää. Kaupassa pähkäilin pitkän aikaa, mitä laatikkoja se ukkorakas nyt söikään, kun puhelinkin jäi kotiin, eikä voinut kysyä. Lihakastike onnistui kerrankin, josta sain kehuja anoppilan pöydässä asti. Pipareita ja joulutorttuja paistettiin iso kasa.
Tänä vuonna ostin kyllä ainekset, mutta löin kaikki pakastimeen. Tänä vuonna mennään sukulaisten pöytään syömään. Ei vaan pysty. Ei kiinnosta yhtään. Lasten takia on tekohymyä harjoiteltu.
Viime yönä minä siivosin keittiötä. Laittelin likasia astioita tiskikoneeseen, kun ulko-ovelta kuului tuttu koputus. Avasin oven ja ensimmäisenä suustani pääsi: "Moi, mitä sä siinä teet?" "Olen mä tässä sun vierellä kulkenut nyt kohta vuoden ja ajattelin, että välillä olisi hyvä näyttäytyäkin, jutella."
Niinpä, Rakas oli siinä. Istuutui ruokapöydän viereen ja laittoi puhelimestaan soimaan Pendulumin Tarantulan. "Täähän oli yks sun lempibiiseistä." Istuuduin hänen syliinsä. "Ja toinen oli se Tsunami.", jatkoin. Hautasin kasvoni siihen tuttuun kaulakuoppaan. Rakas laittoi kätensä ympärilleni ja nyökkäili. "Sä muistat hyvin. Mennäänkö kylälle? Mennään vaikka syömään."
Kävelimme pitkin kotikylämme tuttuja katuja, käsi kädessä. Mikään ei tuntunut oudolta, kaikki oli hyvin, en edes itkenyt ilosta. Kaikki oli niinkuin olisimme eilisenä päivänä nähneet. Menimme tuttuun ravintolaan syömään. Siihen mihin vein Rakkaan syömään jokainen hänen syntymäpäivänsä, koska en ikinä keksinyt parempaa lahjaa, kuin hyvä ruoka ja kahdenkeskinen aika.
Kävin tilaamassa kaksi ruoka-annosta; härkää. Rakkaalle mediumina, niinkuin hän aina halusi. Puhuimme lapsista, kavereista, mitä sille ja sille kuului. "Fiona, se mies oli ihan hullu, kun päästi sut menemään. Saisit kyllä vähän mennä koputtelemaan sitä päähän. Vaikka mä olinkin kyllä vähän mustasukkainen." Rakas hymyili vinoa hymyänsä tuon lauseen päälle ja minä naurahdin.
Söimme ulkona, tähtitaivaan alla. Hengitys höyrystyi, mutta siltikään minulla ei ollut kylmä. "Muistatko, kuinka mä vein sut katselemaan tähtiä?", Rakas kysyi. "Kyllä mä muistan. Käytiin Hesellä ja ajettiin kukkulalle. Syötiin, kuunneltiin musiikkia ja poltettiin tupakkaa. Etkä sä vienny vaan yhtä kertaa." Lukemattomista hyvistä muistoista yksi.
Vasta kun olin syönyt oman ruokani, huomasin ettei Rakas ollut koskenutkaan omaansa, koko ruokailun ajan hän oli pitänyt minua kädestä. Ympärillä olevat ihmiset katsoivat minua hölmistyneenä, kuin puhuisin tyhjyydelle. Tarjoilija kysyy, eikö minulla ollutkaan niin iso nälkä kuin luulin, että kaksi annosta tilasin. Silloin tajusin ruokailevani haamun kanssa, kukaan muu ei häntä nähnyt. Minä pidin häntä edelleen kädestä ja katselin niitä tuttuja, hymyileviä kasvoja. En silti antanut sen häiritä, ei kenenkään muun tarvinnutkaan häntä nähdä tai kuulla.
Ravintolasta lähdettäessä hän halasi, otti kädestäni tiukasti kiinni ja sanoi: "Minä en ikinä päästä irti."
Heräsin. Jälleen tyytyväisenä. Sanokaa hulluksi, mutta mielummin juttelen hänelle unissani kuin en koskaan.
Hyvin nukuttu yö tekee ihmeitä. Olen tänään jaksanut vierailla ystävän luona, tehdä kunnon ruokaa, uunilohta, salaattia ja perunamuussia, nam!, pestä kaiken pyykin pois ja siivota.
Raivoimurointi ja -jynssääminen on ollut päivän sana. Roskiskaappia jynssätessä päästelin höyryjä. Mietin mielessäni kaiken sen, minkä olisin miehelle halunnut sanoa. Kuinka lapsellista on vain kadota, olla kohtaamatta ja selittämättä, mikä meni pieleen. Kuinka oli ensimmäinen, jota en verrannut Rakkaaseen. Kuinka tämän takia juoksin karkuun. Kuinka satutti, kun päästin jonkun lähelle ja kävi näin. Ja kuinka en enää tee tätä virhettä enää pitkään aikaan.
Helpotti. Nyt nukkumaan, jotta jaksan huomennakin olla hyvä äiti.
Seuraava teksti on sekavaa sönkötystä, mutta haluan nämäkin kirjata ylös, jotta jonain päivänä voin katsoa tyytyväisenä, kuinka olen taas noussut ylös.
Ei saa ikinä sanoa, että nyt tuntuu hyvältä. Nopeasti tulee se palautus takaisin maan pinnalle. Mies perääntyi, syy jäi epäselväksi. En muista, onko tämä tuntunut näin pahalta aikaisemmin, ennen Rakasta minulla ei juuri suhteen alkujakaan ollut. Se hylkäämisen tunne tulee hyvin ikävällä tavalla päälle ja sitten miettii miettimistää, mitä itse teki väärin. En tainnut tehdä mitään, luulen niin.
Tänään illalla nostin jalat ylös ja mietin, taas. Kuinka helppoa olisi olla joku muu, ihan kuka vaan. Sitten mietin uudestaan ja totesin, että samaa paskaa se on kaikilla, eri lahjapaperit vain. Koska elämä on lahja.
Kroppa on vetämässä itteänsä piippuun. Uni ei tule jälleen. Valvoin aamuneljään viimeyönä, aamulla heräsin jokainen lihas kipeänä. Päätä jyskytti. Sitten tajusin, etten ole syönyt kahteen päivään kuin kaksi leipää. Kahvia olen juonut sitten senkin edestä. Alaselkää polttaa vieläkin.
Tänään turvauduin nukahtamislääkkeeseen, joita sain Rakkaan kuoltua kriisiryhmältä ja nyt odotan vaikutusta. Söin minä ruokaakin, oikein ison lautasellisen. Äidin täytyy voida hyvin, jotta lapsilla olisi kaikki hyvin.
Huomenna menen lääkäriin, ei tämä näin voi jatkua. On saatava itsensä kuntoon, jos annan terveyteni mennä pilalle, mitä teen? Unta, ruokaa ja ulkoilmaa. Niillä lähdetään.
Enpä olisi uskonut. Muistatteko, kun kävin ennustajalla? Hän katsoi korteista, että elämääni tulee mies. "Onko sun ystävät vielä ehdottanu laivareissua? Kyllä he tulevat ehdottamaan ja mukana on mies. Jos ei tule matkalle mukaan, tämä mies löytyy laivamatkan takaa. Törmäät tähän samaan mieheen monesti sen jälkeen ja voit hyvin lähteä tähän suhteeseen vaikka pelkäätkin." Ja kaikki meni juuri näin. Kaveri ehdotti laivamatkaa ja matkan takaa löytyi mies. Minä juoksin tapani mukaan karkuun, mutta aina törmäsin tähän samaan mieheen. Kielsin tunteeni ja pakenin. Vähän aika sitten pysähdyin ja paniikin sekaisesti myönsin tunteeni itselleni, lopulta muillekin. Kaverit kannustivat pitämään miehestä kiinni ja tässä sitä ollaan; hölmistyneen onnellisena siitä, että tämä ihminen astui elämääni.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla ei ole kiire. Ei ole tarvetta sanoa, että hän on minun. Minä luotan, että tämä menee syvemmäksi jos niin on tarkoitettu. Nyt on hyvä.
Joulu, olen sitä yrittänyt vältellä. Vaikeaa se on ollutkin. Tänään menin ystävän kanssa joululahjaostoksille ja illalla lasten mentyä nukkumaan paketoin. Siinä alkoi kirjaimellisesti filminauhana vilisemään viime vuoden Joulua edeltävä aika, kyyneleiden kanssa, tietysti.
***
Olimme juuri muuttaneet kotiimme, minä yritin epätoivon vimmalla saada kotia kuntoon. Kävin lahjaostoksilla ja iloisena näytin Rakkaalle, mitä esikoiselle tuli ostettua. -Mä ostin sille tämmösen linnan, eikö ookkin hieno? -No on kyllä, mä voin auttaa paketoinnissa. ***
Olimme kaupassa perheen kesken, tyttö kiintyi pehmokettuun, jolla on aurinkolasit päässä. Rakas koppasi ketun kärryyn ja minä surkeana sanoin, ettei ole nyt varaa ostaa. "Kyllä minä tuon maksan, on niin hieno." En luvannut paketoida sitä, pehmolelut ovat niin hankalia.
Illalla Rakas paketoi pehmokettua, kirosi ja nauroi samaan aikaan. Minä kihersin vieressä ja kehuin kuinka hienon paketin sai aikaan. Se oli sen Joulun silmiinpistävin paketti; rulla siihen menikin lahjapaperia ja se näytti aivan käärekarkilta.
***
Esikoinen oli löytänyt lahjakätkön. Ryhdyin selittämään, kuinka lahjojen pitää antaa olla siellä, Pukki tulee noutamaan ne. Rakas otti juonen päästä heti kiinni. "Pukki tuo ne sitten Jouluna. Pukki ei voi tulla käymään tuomaan lahjoja, jos sä avaat ne jo nyt." Tyttö nieli selityksen ja kiherryksen vallassa meni seuraavana aamuna katsomaan huonoksi havaitulle kätkölle, kun "Joulupukki oli hakenut lahjat".
***
Hampaita kiristellen tämän pyhän yli. Mikään ei ole niinkuin ennen, mutta lapset ansaitsevat kunnon Joulun.
Olen miettinyt muutaman päivän. Oikein pohtimalla pohtinut. Ja tullut siihen tulokseen, etten halua miestä. Sellaista omaa ja pysyvää, joka esitellään perhejuhlissa.
Lapsilla on miehenmalleja jopa kolme, minun hyvä ystäväni, pappa sekä isopappa. Se on hyvä niin, lapset saavat viettää aikaa myös miespuolisten kanssa, eikä ole vaarana, että he jäävät matkan aikana pois. Pois elämästä eron tms. takia.
Suojelen myös itseäni. En halua ketään päästää enää niin lähelle, että hän voisi minua satuttaa niinkuin minua satutettiin. Ei enää parisuhdeongelmia tai kuolemaa. Ei enää yksin kitumista miettien miksi näin? Sydänparkani ei kestäisi sitä enää toista kertaa.
Läheisyyttä kaipaan vieläkin, mutta saahan sitä kainaloa ilman, että päästään toisen ihon alle. Enkä sano ikinä ei koskaan, mutta sitä en enää halua. Parisuhde, ei kiitos. Elämä on saanut minut niin kyyniseksi, että se tarkoittaa minulle automaattisesti kärsimystä. Olkaa te muut onnellisia puolisonne kanssa, oikeasti. :) Se ei ole minulta pois, minä olen onnellinen siitä, mitä minulle annettiin; lapsista ja ystävistä.
Sattuu. Koko ajan. Olen opetellut hengittämään sen pois, sulkemaan sisälle. Oma ääni huutaa pään sisällä vieläkin päivittäin, että miksi? Miksi nyt?
Ja se tarve päästä toisen ihmisen lähelle. Halata ja suukotella. Painautua toista vasten ja hipsuttaa sormilla pitkin selkärankaa. Nauraa yhteiselle huonolle huumorille. Antaa se kaikki itsestä yhdelle ihmiselle. Murtaa muuri ja olla vain täysin oma itsensä ilman maskia.
On minulla yksi sellainen. Yksi ihminen, jonka viereen kömmin nukkumaan lusikka-asentoon baari-iltojen jälkeen ja joka tulee kanssani katsomaan telkkaria, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Huono huumori lentää ja meno on letkeää, kuitenkin tietää, ettei tästä tule mitään suurempaa ja pitää ne tunteet syväjäässä. Mutta saan tarpeeni tyydytettyä; tuntea olevani pidetty ja saada kosketusta. Koska minä nuutuisin vielä enemmän jos en välillä saisi tuntea miehen kainaloa.
"Äiti, mulla on harmittava olo." "Ai, miksi?" "Mulla on ikävä iskää."
Tyttö purkahtaa itkuun ja minä otan syliin. "Mullakin on ikävä iskää. Saa itkee, kun on ikävä." Kuiskuttelen ja silittelen. Suukottelen ja pyyhin kyyneleitä. Puoli tuntia lohdutan, kun irtaudun, tyttö ottaa tiukemmin kiinni ja alkaa itkeä taas. "Ethän sä äiti kuole?" "Joskus me kaikki kuollaan. Mutta ei äiti nyt kuole, iskä lupas niin."
Siinä me reppanat maattiin sylikkäin tunnin minuutit. Me naiset, joita Rakas rakasti niin. Me naiset, joiden maailma särkyi melkein 10 kuukautta sitten. Taas yksi niistä hetkistä, kun päätin jaksaa lapseni vuoksi.
Kuljettaja menetti kuljettamansa pakettiauton hallinnan, ajautuen vastaantulevan kaistan yli, osuen siltarumpuun ja päätyen katolleen ojaan, menettäen todennäköisesti välittömästi henkensä.
Voi tätä itkua. Tämä oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun tuntui, että notkahdus oli selvitetty. Ei itkettänyt, mietityttänyt tai tuntunut pahalta. Kävin postilaatikolla ja siinä se oli, taas se asia nokan edessä, mustaa valkoisella.
Vakuutusyhtiö kyselee taas miljoonaa ja yhtä paperia, koska minulle kuuluu leskeneläke. Mukavaa on tietää, että toimeentulo on turvattu vaikka verirahoja ne ovat. Olisi vaan ollut joku muu päivä, kun tätä asiaa naamaan hierotaan.
Kyllä tästäkin selviän, onhan pahin sumu takana päin. Ja minä selviän aina.
Näin tokaisi yksi kaverini minulle. Ja se on totta. Rakkaan elämä alkoi olla biletystä ja kovaa menoa sen jälkeen, kun hän täytti 25 vuotta. Yksi ilta istuimme sohvalla, hän otti minua kädestä ja sanoi: "Tiedätkö sä miksi mä käyttäydyn näin? Mulla on kriisi, mä täytin just 25. Musta tuntuu, että mä en oo saanu vielä kokee ja elää ja että mä kuolen kohta." Ei kehdannut edes katsoa silmiin, kun sanoi sen. Mitä minä sanoin? Että älä puhu hassuja, sulla on aikaa olla täällä vielä monta vuotta, sä oot niin nuori.
Rakas ei ehtinyt täyttää 26 vuotta, kun joutuin lähtemään luotamme pois. Ja nyt minä pelkään omaa kuolemaani. Rakkaan kuoleman jälkeen on tullut tarve viipottaa sinne ja tänne, kokea asioita. Olla pysähtymättä paikalleen, koska joka päivä voi olla se viimeinen. Pelkään, etten tule täyttämään 30 vuotta, vaikka ennen se oli itsestään selvyys, ei nyt. Ehkä minun täytyy juosta, jottei Kuolema saa kiinni? Aavistanko oman kuolemani ja siksi käyttäydyn näin?
Rakas sanoi minulle unessa, ettei minun aikani ole vielä. Yritän luottaa siihen, mutta pelottaa se silti, että joutuu lapsensa jättämään yksin.
Moikka Rakas, Tänään olen kipeä. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun sut vietiin pois. Nenä vuotaa, kurkku on karhea ja joku on yön aikana hakannu mut pesäpallomailalla. Ei siinä mitään, enhän mä saanut olla kipeä edes silloin, kun sä olit täällä. Täytyi jaksaa hoitaa lapset ja koti, tehdä ruokaa ja pestä pyykkiä. Mutta mä pääsin sun kainaloon. Ja mä haluan sinne takaisin. Nyt. Heti. Mä menen nyt päiväunille ja olis kiva, jos tulisit tervehtimään. Sanomaan jotain ihanaa ja pussaamaan, vaikka en saakkaan nenällä henkeä. Tänään rakastan sua enemmän kuin ennen, Fiona
Nyt on huonoa aikaa. Nyt kaipaus painaa niskassa. Tässä kaikki mitä haluan sinun tietävän. Tänään odotan sitä päivää, kun saan lapset isoiksi ja saan tulla luokses.
Terveiset yksinäisten maasta
oon päivät täällä ikävöinyt sua
ollut sateisella rannikolla kivi ilman toista jota vasten hioutua
Kyllä nuo pyhäpäivät vetää mielen matalaksi, ei sille voi mitään. Sunnuntai aamuna itketti. Sattui taas niin paljon. Isäinpäivä. Eikä meillä ole iskää. Se katkeruus sai taas vallan ja lapsien kanssa pysyteltiin tarkoituksella kotona. En halunnut nähdä ehjiä perheitä. Isille käytiin viemässä kukkia ja kynttilä tietysti ja pappa tuli käymään kahvilla. Hän sai esikoisen tekemän kortin ja lahjan.
Lapset osasivat ottaa päivänä muiden joukossa, mutta itse pysyin koossa vain lujalla tahdolla. Itse tajusi koko ajan, mikä päivä on ja mitä puuttuu. Meillä ei enää tehty isille aamiaista sänkyyn tai leivottu kakkua.
Haikean onnellinen olo. Maa on valkoista pumpulia täynnä. Juuri tälläinen päivä oli Rakkaan poismenoillan seuraava päivä. Lumen tulo nostaa esille paljon muistoja. Me tavattiin rakkaan kanssa, kun oli talvi. Seurustelun aloittamisen aikaan oli lunta. Rakas inhosi lunta, koska se vaikeutti hänen työtänsä, mutta oli kuin pikkupoika päästessään autonrattiin.
Mutta tänään ei itketä. Tänään vien lapset hoitoon ja alan valmistautumaan reissuun tyttöjen kanssa. Tätä on odotettu. Äiti on ollut vähän väsynyt.
Sitä on vaikea ymmärtää. Se toinen ei voi enää koskaan katsoa sua silmiin. Et voi enää tuntea toisen lämpöä tai kuunnella sydämen sykettä. Et jakaa ajatuksiasi. Et voi enää olla heikko, koska ei ole enää ketään, jolle paljastaa sitä. Et voi enää itkeä räkä valuen nenästä, lyyhistyneenä toisen syliin tietäen, että se rakastaa sua silti vaikka oletki välillä ihan hullu.
Et voi enää riidellä. Sanoa toiselle juuri ne sanat, jotka satuttaa sitä kaikkein eniten. Et voi enää hetken päästä mennä makuuuhuoneeseen, makaamaan toisen viereen ja halata tosi kovaa. Pyytää anteeksi ja pussata ensin niskaan, lopulta huulille.
Et voi enää soittaa toiselle paniikissa, kun auto on mennyt vesiliirtoon ja sä oot pelännyt henkes puolesta. Sydän on hakannut tuhatta ja sataa, jotenkin sä oot vaan muistanut päässäs ne sanat, ettei saa jarruttaa ja saanut renkaat ohjattua asfaltille.
Et voi enää soittaa toiselle, kun ajat pitkää matkaa kotiin. Lapset nukkuu takapenkillä, on pimeää ja sä pelkäät nukkuvas rattiin. Se toinen ei enää saa ensin sua rauhoittumaan ja lopulta puhu sun kanssa sen koko kahden tunnin ajan, kun sä ajat kotiin, ole kotona vastassa ja sytytä sun tupakkaa.
Se toinen ei enää ota lomaa töistä, kun sulla on mennyt selkä töissä niin pahasti, että hengittäminenkin sattuu. Se toinen ei enää hae sulle apteekista särkylääkettä ja hiero linimenttiä sun selkään.
Se toinen ei enää soita sulle paniikissa, kun kuulee nuoren naisen joutuneen onnettomuuteen ja aja 100 kilsan matkaa vain sen takia, kun sä nukuit, etkä vastannu puhelimeen.
Mä en enää voi. Ja multa vietiin tuki. Multa vietiin turva. Ja tänään se tuntuu kohtuuttomalta.
Eipä se paljoa vaadi. Se, että itkee taas sikiösennossa sängyllä peiton alla ja miettii miksi meille piti käydä näin? Haluaisin vain niin sen vanhan elämäni takaisin. Kuuluisin jonnekin, jonkun rinnalle.
Kaikki lähti siitä, kun sain kutsun enoni kolmikymppisiin. Tyytyväisenä ilmoitin ehkä tulevani ja onnessani katselin, ketä oli kutsuttu. Näkisi sukuaan taas pitkästä aikaa, ihanaa.
Ei kauaa kestänyt, kun ilmoitettiin, että kutsu oli lähetetty minulle vahingossa. Luin viestin pariin kertaan, ennen kuin ymmärsin, että minua ei ole kutsuttu. Olen ulkopuolinen. Se, jolle moikataan kun tavataan.
Minulle ei ole paikkaa omassa suvussani. Oma syyni sekin, tiedän. Miksen pitänyt yhteyttä paremmin vaikka oli perhe ja muuta. Rakkaan sukuun tuli pidettyä yhteyttä enemmän. Nyt emme edes moikkaa appivanhempieni kanssa silloin harvoin kun satumme näkemään. Rakkaan muu suku ei edes asu täällä.
En kuulu mihinkään. En omaan sukuuni. En Rakkaan sukuun. Raastavaa huomata vieläkin seisovansa siinä samassa risteyksessä. En ole vieläkään löytäny omaa paikkaani. Olen vieläkin se väliinputoaja.
Eikä kenellekään voi tätä sanoa, koska pitää olla vahva.
Olen itkenyt jokaisen Vain elämää-jakson aikana, tämä kappale kouraisi todella syvältä. Olen nyt siinä pisteessä, että hyväksyn Rakkaan lähtemisen. Välillä olen vihainen kaikesta siitä, mikä jäi kesken. Olen vihainen, ettei Rakas saanut nähdä lapsiensa kasvavan tai lapsenlapsiaan, ei päässyt nauttimaan työnsä hedelmistä niin sanotusti. Olen vihainen, koska se oli minä, joka jäi tänne yksin lasten kanssa selviämään päivästä toiseeen. Olen vihainen, koska lapseni joutuvat selvimään ilman isää pienestä asti.
Mutta olen myös sitä mieltä, että vaikka tämä kulkee aina mukana, haavana sydämessä, on meillä, minulla ja lapsilla, odottamassa jotain todella ihanaa. Ei tälläistä voi tapahtua ihan muuten vain. Ei ihmistä voi sattua niin paljon, jos odottamassa ei ole jonain päivänä parempaa. Tällä on oltava jokin tarkoitus.
Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen
Nyt on mentävä yksin
Kulkee pitää ilman varjoo
On jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää
Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika
Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää
Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekää
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan
Ei tunnu pahalta. Olen taas pystynyt toimimaan ja ajattelemaan normaalisti. Rakas on mielessä ja puheissa mukana monesti, mutta iloisena sävynä. Koti on siisti ja lapset hoidettu. Itsekin olen taas jaksanu katsoa peiliin ennen kuin menen pihalle. Olenko näin hyvin paranemassa?
Tekisi mieli huutaa; Katsokaa mua! Mä käyn läpi helvettiä, mutta mä seison. Mua on lyöty, mutta mä en itke. Mä osaan taas hymyillä. Aurinko lämmittää taas!
Tekisi mieli tuulettaa sen kunniaksi mihin asti olen itseni kanssa päässyt. Yli kahdeksan kuukautta se vaati, huomata pystyvänsä jälleen hengittämään ja olla pelkäämättä seuraavaa itkukohtausta. Hyväksyn olevani yksin ja vielä pelottavan mukavasti ovat illat menneet. Tiedän, että joskus tulee jälleen synkkiä päiviä, mutta olen niihin valmis. Hyväksyn ne, mutta en pelkää ja odota niitä.
Toki minulla on monia pelkoja tulevaisuudesta, erityisesti lasten, mutta ne eivät saa sijaa tässä tekstissä. Positive thinking, you know.
Lähdettyäsi vedit oven perässäsi kiinni
Kuinka monta päivää, yötä
Kuinka monta viikkoa ja kuukautta olen sillä ovella parkunut
Riuhtonut, huutanut, raapinut sormeni verille
Lähtenyt parin askeleen päähän ja palannut taas
Tuijottanut, vaatinut sitä aukeamaan
Kitunut puolikuolleeksi sen edessä
Tänään tajusin, ettei se voi olla ainut ovi
Täällä on niin sumuista, etten vain näe muuta
Nyt etenen käsikopeloin, tunnustelen kahvaa
Pakko täällä on muutakin olla
kuin itkua ja tuskaa
Täytyy vain olla kärsivällinen,
jotta näkisin taas, ilman sumua
Muistan, kuinka pari päivää Rakkaan kuoleman jälkeen raivostuin, kun isäni meni siirtämään Rakkaan työtakkia. Kaikki täytyi olla juuri sillä tavalla, kun mieheni oli ne jättänyt. Mihinkään ei saanut koskea. Hänen vaatteensa juuri siinä, shampoopurkki, Ipadin laturi, kengät...kaikki tavarat odottivat hänen paluutansa kotiin. Niinkuin minäkin.
Neljän kuukauden päästä kohtalokkaasta päivästä sain itkua tuhertaessani raivon puuskan. Otin jätesäkin ja roimasin eteisen naulakosta ne työvaatteet pussiin. Kuljin vessan kautta ja laitoin deodorantit mukaan. Viskoin partahöylät, hajuvesipullot ja hänen hammasharjansa pois. Silloin niiden tavaroiden näkeminen vain sattui liikaa. Lopulta vein kyyneleissä säkin ulkoroskikseen ja paiskatessa kantta kiinni huokaisin syvään. Se oli nyt tehty. Heitin osan hänen tavaroistaan pois. Seuraavaa raivonpuuskaa odottaa vaatehuone ja autotalli. Kaikki ajallaan.
Kihlasormuksen otin pois perunkirjojen jälkeen. Se alkoi painamaan sormessa, miksi pitää kun ei kukaan elävä pidä sitä kanssani? Olisin niin kovasti halunnut olla kihloissa, mutta kannoin sitä oikessa nimettömässä. Se ei enää muistuttanut siitä hetkestä, kun minua pyydettiin vaimoksi vaan siitä, ettei kihlattuani enää ole. Nyt se odottaa rasiassa sitä hetkeä, kun tyttäreni on tarpeeksi vanha kantamaan sitä omassa sormessaan. Rakkaalla on omansa sormessa ikuisesti.
Tänään kuopus vetäisi lipaston laatikosta lappusen, joka sai vedet vuotamaan silmistä. Yksi ainokainen lappu, jossa oli hänen käsialallaan kirjoitettu ohjeet seuraavalle työmaalle, sai minut itkemään sekä miettimään, pitäisikö se säästää. Tästä lapset näkis minkälainen käsiala iskällä oli.
Hassuja ajatuksia. Niitä tulee varmasti olemaan jatkossakin. Silti säästin sen lappusen. Ihan varmuuden vuoksi vain.
Vai pitäisikö sanoa ex-appivanhemmat? Käytännössähän se side meidän välillä kuoli. Näistä ihmisistä olen täällä blogin puolella ollut hiljaa, koska he saavat savun nousemaan korvistani jo, kun aukaisevat suunsa. Välit ovat siis täysin olleet poikki Rakkaan hautajaisista lähtien. Miksi?
No tiedättekö, kun puoliso kuolee, sitä luulee, että tämän puolison vanhemmat ja suku ovat siellä sinua ja lapsiasi varten? Tukiverkkona ja kun tässä nyt samassa veneessä ollaan, rakas ihminen poistunut teidän kaikkien elämästä. Ei. Koska appivanhempieni mukaan, se oli minun syyni, että Rakas kuoli. Ja koska he ajatelevat näin, heidän määräyksestään ei kukaan muukaan Rakkaan suvusta saa olla tekemisissä kanssani. Miltä se tuntuu? Siltä, kuin itkisit maassa, et hallitsisi lihaksiasi, joku tulee paikalle piikkarit jalassa hyppimään selkäsi päälle. Joka paikasta vuotaa verta, olet niin syvällä siellä maassa, ettet omin voimin pääse ylös. Suu, korvat, silmät täynnä multaa.
Sitä yritti aikansa pitää välejä, uskoa että he sanovat niin pahasti vain, koska suru sumentaa pään. Ei sitä kauaa jaksa. Kun pitää pitää itsensä kasassa lapsiansa varten, kestää oma suru, ei siihen pysty ottamaan painolastia keneltäkään muulta lisää. Ei tälläisiä syytöksiä.
Leikkasin heidät elämästäni pois. En ikuisiksi ajoiksi, ajattelin silloin. En halunnut pitää heihin yhteyttä millään lailla. Kerran menin vastaamaan tekstiviestillä, tälläkin kertaan asiallisesti "Moi, olit soittanut?". Ajattelin, että nyt tulee edes jotain anteeksi pyytöön päin; vastaus oli sellaista sadattelua, etten kehtaa sitä tänne edes kertoa. Minä kestin sen paasaamisen, kun en voinut edes kauppaan mennä, kun sielläkin kehtasivat tulla huutamaan. Mutta kun kiusattavaksi ei riittänyt minä, vaan tähtäimeen otettiin koko sukuni ja ystäväpiirini, menin tekemään ilmoituksen poliisille. Näytin viestit, puhelutja kirjeet, kerroin kohtaamisista kaupungilla. Pyysin, että tekisivät tästä lopun, etten minä jaksaisi tälläistä tämän kaiken päälle.
Sen jälkeen oli hieman hiljaisempaa sieltä suunnalta - onneksi. Eilen sitten tulivat poliisit oven taakse koskien tätä ilmoitustani, kuinka tämä kuukausien kiusaaminen kadutti appivanhempiani. Silti minulta ei ole kukaan pyytänyt anteeksi. Kuinka heidän syytöksensä ja sadattelunsa, jotka saivat minut masentumaan entistä enemmän, pitäisi nyt mennä heidän kanssaan selvittämään. Minä meinasin saada paniikkikohtauksen, menin kyykkyyn hengittelemään syvään.
Ei ja miljoona kertaa ei. Minä tunnen nämä ihmiset, minä en halua kohdata heitä. En ilman Rakastani. En niin, etten voi sanoa heidän olevan hiljaa ja paeta paikalta. Joutuisin koppiin heidän kanssaan. Kuuntelemaan, kuinka murhasin Rakkaani, kuinka olen musta leski.
Poliisit pyysivät miettimään asiaa. Olen miettinyt pääni puhki ja silti vastauksessani on edelleen kaksi kirjainta: EI.
Enkä minä ole läheskään ainut tämän asian kanssa. Minulla on monenmonta kohtalontoveria; leski, jonka appivanhemmilla syyttävä sormi osoittaa häneen. Eikä sekään ole tavatonta, että appivanhemmat tällöin jäävät lesken ja hänen lastensa elämän ulkopuolelle, koska sitä ei yksinkertaisesti jaksa. Lesken niskaan kuorman lisääminen on maailman tyhmin teko. Vain hän on jäljellä enään lapsilleen. Täytyykö puoliorvoista tehdä täysin orpoja?
Jokainen merkki- ja pyhäpäivä on ollut suoraan helvetistä. Tiistaina ollut syntymäpäiväni on päästänyt helpoimmalla, vaikka ei sekään kyyneleittä jättänyt.
Pärähti vuosi lisää mittariin. Tuntuu niin uskottamalta, että olen vielä reilusti kolmenkympin paremmalla puoliskolla. Tämä elämä kun on eletty pikakelauksella siihen, mikä kuuluisi tehdä vasta seitsemän- kahdeksankympin tietämillä. Itkeä rakkaansa haudalla, prkl.
Niin nimittäin lähti minun syntymäpäiväni liikeelle. Vein esikoisen päiväkotiin ja kaarsin hautausmaalle. Sytytin kynttilän ja tuijotin sitä kiveä kyyneleet silmissä. Viime vuonna sä kömmit mun viereen työillan jälkeen, toivotit vielä kerran hyvää syntymäpäivää ja pussasit kaulalle. Tää on vieläkin niin väärin.
Pyyhin silmät hupparin hihaan ja loppu päivä menikin paremmissa merkeissä. Koska äiti ei halunnut kokata, me syötiin kebabia ja koska täytyi olla kakku, mutta tämä äiti ei halunnut leipoakaan, haettiin kaupasta Daimkakku.
Päivä muiden joukossa pienillä bonuksilla. Viikonloppuna mennään tyttöjen kanssa pitkästä aikaa kaupungille. Odotan mielenkiinnolla mitä tästä reissusta tämän porukan kanssa tulee.
Luettuani erään tekstin, alkoi kiinnostamaan oma motiivini; miksi minä kirjoitan julkisesti? Miksi ihmeessä minä kirjoitan blogia?
Rehellisesti; itselleni. En muista tammikuun lopusta tähän päivään juuri mitään. En muistanut, missä olin ja mitä tein kun Rakkaan poismenosta tuli puoli vuotta. Tällöin luin luonnoksista; Aivan, olin kummitädilläni. Pakenin taas. Itkin taas. Mutta katselin häntä, joka oli menettänyt lapsensa ja sen jälkeen miehensä. Ja hän on pystyy elämään niin suurten menetyksien kanssa. Hain voimaa. Kirjoitan ylös, jotta muistaisin, mitkä olivat tuntemukseni, missä olin ja mitä tein.
Lisäksi kirjoitan, koska haluan kertoa oman selviytysmistarinani. Toivottavasti tämä on sellainen. En leskeytyessäni löytänyt moniakaan blogeja, joita kirjoittaisi leski. Varsinkaan näin nuori leski, jolla on pieniä lapsia. Ehkä joku samassa tilanteessa oleva löytää blogini ja osaa ammentaa siitä voimaa. Tajuaa, ettei olekaan ainut. Kuinka suru on täyttä vuoristorataa ja saa sinut muuttumaan täysin eri ihmiseksi. Ettei tästä selviä, mutta sen kanssa oppii elämään.
Jos sinä, rakas lukijani, olet yksi niistä, joka menetti rakkaansa, minä toivotan sinulle valtavasti voimia. Tukeudu läheisiisi, puhu, hae apua. Sinä pystyt elämään vielä.
P.S. On myös mahtavaa saada välissä tsemppaavia kommentteja, kiitos myös niistä!
Palasin viikko sitten leskiperheiden tukiviikonlopusta lapsien kanssa. Sai vaihtelua tähän tasapaksuun arkeen ja mennä valmiiseen pöytään. Kaikkein eniten pidin siitä, kun sain puhua.
Sain puhua Rakkaan poismenosta niin paljon kuin halusin. Sain kertoa yhä uudelleen miten se tapahtui. Mitä kaipaan. Mikä suututtaa. Mikä jäi kesken. Kuinka pelkään, etten riitä vanhempana, nyt kun täytyisi olla se isäkin. Kuinka olen vieläkin vain niin rikki. Kuinka en enää huuda tuskaani tai itke niin usein, kuinka olen oppinut olemaan hiljaa, sisäistämään sen asian ja huutaa vain hiljaa sisäänpäin. Kuinka pelkään sitä, että jos en olekaan näin vahva. Entä jos romahdankin joku päivä tämän kaiken takia.
Ja kaikki ymmärsivät 110 prosenttisesti. He nyökyttelivät ja kertoivat omat tarinansa. Lohduttivat. Nämä ihmiset...ei sitä voi sanoin kuvata. Kiitos. Kuin olisi mennyt reppu täynnä ja antanut jokaiselle pienen osan lastista. Reppu ei ole vieläkään tyhjä, tokkopa se tulee ikinä olemaan, mutta nyt se on kevyempi kantaa. Kotiin palukaan tältä reissulta ei tuntunut pahalta.
Kävin ennustajalla. Tottakai sielläkin tuli pillitettyä.
"Sulta on viety mies pois ihan yhtäkkiä. Teillä oli vahva rakkauden side, se veny ja paukku, mutta ei katkennut koskaan. Hän oli enkeli, miesenkeli täällä maan päällä, joka tarvittiin takaisin rajan tuolle puolen. Tämä mies kulkee sun mukana joka hetki, raivaa esteitä sun tieltäs pois. Toisella puolella hän odottaa sua ja siellä te saatte olla yhdessä taas."
Leuka lattiassa. Miten se tiesi? Itku. Ihanaa, ulkopuolinen kertoo mulle, että Rakas on silti elämässäni mukana. Hullua, mutta helpotti. Ennustaja näki paljon muitakin asioita nykyisestä elämästä ja suunnitelmistani.
Mitä minulle ennustettiin? Rahaa ja rakkautta. Avioliitto, ainakin vielä yksi lapsi, voi olla että toinenkin. Matkustelua, juhlia.
Jäämme odottelemaan, toteutuuko ennustus. Hope so. Haluan ainakin sinne naimisiin. Oman happily ever afterini.
Viikosta toiseen mä tuon sun haudalle ruusuja ja kynttilän. Enkä tiedä minkä takia. Säki aina ihmettelit, kun meidän pappan haudalla paloi aina kynttilä. "Ketä kuollutta kiinnostaa, onko siellä kynttilä vai ei?", sä sanoit. Nyt sullakin palaa, jos ei sada vettä. Mä käyn siellä monta kertaa viikossa; kerään vanhat kynttilät ja kuolleet kukat pois, kastelen, sytytän uudet kynttilät ja asettelen kukkaset. Haudanpalvontaahan se on, mutta mulla ei oo enää muuta keinoa näyttää, että mä välitän. Lisäksi siellä on rauha. Jos lapset eivät ole mukana, istahdan ja istun niin kauan kuin siltä tuntuu. Tuijotan sitä sun kultaisin kirjaimin kirjoitettua nimeä. Saatan olla vain hiljaa ja polttaa tupakkaa tai sitten puhua pulputan. Välissä itken tai sitten en. Siellä minä olen eheä. Se mun toinen puolikas on lähellä.
Jossain päin Suomea 2.9.2014 Hei Rakas, yritän nyt kirjoittaa sulle. Saada päästäni pois kaiken sen, mitä tällä hetkellä haluaisin sanoa. Saanko sanoa, että olen vieläkin hieman vihainen? Katkera? Kaiken sen jälkeen; sun pettämiset, sekoilut baarissa, kaikki se muukin paha, mitä sä yritit tehdä mun selkäni takana, mutta jäit kerta toisensa jälkeen kiinni. Jätit mut 3-vuotiaan ja koliikkivauvan kanssa yksin kaikiksi niiksi öiksi ja päiviksi yksin itkemään kotiin, kun sulla oli vaan tarve päästä pois? Kyllä mäkin olisin halunnut pois hetkeksi. Mä olin vaan niin väsynyt... Ja kun me oltiin puhuttu ja puhuttu lisää. Puhuttu ammattiauttajan kanssa ja saatu solmut aukeemaan. Saatu uusi alku. Sä saanut mut rakastumaan ittees vieläkin enemmän, näkemään taas sen ihmisen, jonka mä tapasin silloin vuonna 2006. Kaiken sen jälkeen sä kehtaat jättää mut yksin? Kehtaat jättää sun lapset yksin? En mäkään pulmunen ole. Vieläkin olen vaikea ihminen ja ymmärrän, ettet aina jaksanu mua. Varsinkaan silloin, kun en ollu saanu nukuttua viikkoon. Mutta aina sä tulit, kun mä olin romahtamassa, sä otit mut kiinni. Sä halasit ja suukottelit, vakuuttelit, että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Sä olit mun prinssi, vähän renttu, mutta mun prinssi silti. Enkä mä tiedä, mitä mä teen ilman sua. Mulla on suunta vieläkin ihan hukassa. Meidän piti muuttaa lähemmäs sun töitäs. Mun piti hakea sieltä töitä. Kattoa omaa taloa ja tehdä myöhemmin iltatähti. Meidän piti istua vierekkäin kiikkustuoleissa ja muistella mitä kaikkea hullua tulikaan nuoruudessa tehtyä. Mä en haluais velloo tässä surussa ja tiedän, ettet säkään haluais niin, mutta en mä voi sille mitään. Sä oot kaikkialla vaikket oo missään. Sun farkkus on vieläkin makkarin tuolilla, siinä mihin sä ne jätit. Sun lippis on vieläkin hattuhyllyllä. Mä pesin sen viime viikolla vaikken edes tiedä minkä takia. Sun nimellä tulee kirjekuoria vieläkin viikoittain. Ja tieks mitä? Sun poikas on ihan ilmetty sinä. Välillä tekee pahaa, kun meidän kaverit puhuu Pikku-Rakkaasta, mutta se on niinku sinä, leuan kuopasta pieniin lättäjalkoihin. Muistatko, kun me puhuttiin, että entä jos meistä jompikumpi kuolee? Mä sanoin sulle, etten ikinä selviäis siitä. Että mä varmaan masentuisin ja tulisin perässä. Mä kerron sulle salaisuuden; musta tuntuu, etten ikinä selviä ja masentunut olen, mutta en tuu perässä vielä. Mä lupaan jaksaa tän loppuun asti. I will always only be in love with you, Fiona
Tänä iltana aloin miettiä itseäni äitinä. Aluksi vellottiin siellä itsesäälissä. Olen paska äiti.
Koska hyvät äidithän eivät avaa ääntänsä. Minä huudan. Aina välillä paukkuu pinna ja aivan törkeesti. Niinkuin tänäänkin. Esikoinen meinasi juosta auton alle kaupan parkkipaikalla. Minä harppasin pari juoksuaskelta ja koppasin syliin. Tyttö autoon ja suoraa huutoa, että parkkipaikalla ei juosta.
Hyvät äidit jaksaa pitää kodin siistinä. Näkisittepä tämän kämpän. Leluja tursuaa joka paikasta, tiskit odottavat lentoaan tiskikoneeseen, ruokapöytä pyyhkimistä, pyykitkin ovat vielä koneessa.
Hyvät äidit jaksavat leipoa sämpylöitä iltapalaksi. Meillä syötiin leipää ja viilistä.
Hyvät äidit jaksavat pitää huolta itsestään. Minä kuljin tänään pipo päässä, koska eilen nukahdin sohvalle vaikka piti mennä suihkuun.
Hyvillä äideillä on aina syli auki. On minullakin, mutta tänä iltana makasin velttona sohvalla, kun kaksikko kiipeili päällä ja nauroi.
Sitten tajusin, että ne nauroi. Minun lapseni ovat iloisia. Tyttö suostuu nyt seitsemän kuukauden jälkeen tulemaan isänsä haudalle sytyttämään kynttilän, eikä seuraavan yönä nähdä painajaisia ja itketä niin, että silmät ovat turvonneet aamullakin.
Jaksan joka päivä viedä lapseni pihalle. Puistoon, pyöräilemään, möyrimään hiekkalaatikolle ja kiipeilemään puissa. Jaksan tehdä joka päivä ruokaa. Tänään väsäsin kanapastaa ja nirppanokat söivät sitä monta lautasellista. Jaksan joka päivä huolehtia puhtaat vaatteet päälle. Jaksan joka päivä suukottaa ja kertoa, että rakastan.
Enköhän minä jaksa olla ihan hyvä äiti. En superäiti, mutten kaukanakaan siitä.
On kesä. Minä istun taas takapihallamme. Sitten sinä istut viereeni. Olet siinä! Kaappaan sinut syliini. Itken onnesta ja suutelen. Olenko tulossa hulluksi, kun näen sinut siinä? Mutta sitten sinä kerrot, kuinka sait luvan viettää vielä hetken kanssani. Viimeisen hetken.
En halua miettiä kuluvaa aikaa. Sinä olet siinä! Ja minä kerron, kuinka olen ikävöinyt, kuinka paljon minä rakastan sinua. Nyt, aina ja ikuisesti, minä rakastan sinua huolimatta kaikesta, tästä hautaan asti ja senkin jälkeen. Sanot tietäväsi sen. "Mäki rakastan sua Fiona. Aina." Olet rauhallisuuden perikuva. En ole nähnyt sinua noin tyynenä kuin nukkuessasi.
Kertaan kuulumiset, kuinka esikoinen vieläkin ikävöi, sanoo olevansa sinun rakkaasi aina. Aloitti päiväkodinkin, reipas tyttö, on saanut monta kaveria. Poikakin oppi kävelemään, on yhtä määrätietoinen kuin sinäkin. "Mutta kerro, minkälaista siellä taivaassa on?" "Siellä on oikeasti tosi hauskaa. Mä oon tavannu siellä monta vanhaa kaveria." Hetken hiljaisuus. "Ja Fiona, koska se on mun taivaani, säkin oot siellä. Mun ei tarvinnu erota susta, mä saan pitää sua lähellä. Se on se teini-ikäinen versio susta, se Fiona, johon mä rakastuin. Mä saan pitää sen siihen asti, kun sun aikas koittaa ja säkin tuut taivaaseen. Sitten me saadaan olla yhdessä taas."
Kainalosi, olin jo melkein unohtanut miltä tämä tuntuu. Olet niin lämmin. Huulesi, niitä en ole unohtanut. Kätesi ympärillä on turvani. Olen kaivannut tätä niin. Mä tiedän, että sä tuut pitää meidän lapsista hyvää huolta, kuiskaat.
Sitten minä heräsin. Ensimmäistä kertaa kuukausiin heräsin rauhallisena.
Kun uni haparoivin sormin luomet yhteen sulattaa
tulet mieleen huolettomin askelin
On jälleen kesäyö ja rannan tuoksu tihkuu kuusamaa
hymyilet taas niin kuin silloinkin
Saatan nähdä jälleen kuinka juokset mereen nauraen
Tarvitsin hieman aikaa itselleni, blogin vain itselleni. Mutta nyt on putiikki jälleen auki. Olen taas valmis kirjoittamaan aivo-oksennukseni kaikkien nähtäville.
Mies vetäytyi täysin. Katosi. *puff* Ja minä jäin miettimään, että mitä ihmettä täällä tapahtui. Kahvit jäi juomatta ja minä lehdellä soittelemaan. Olan kohautus ja eteenpäin, onneksi juttu ei edennyt juuri minnekään.
Kesän loputtua alakulo on nostanut enemmän päätään. Yritän silti muistaa, että mulla on monenmonta asiaa, joista olla onnellinen.
Mutta voisiko joku halata? Kehua kauniiksi ja ottaa viereensä nukkumaan? Kysyä miten päivä on mennyt ja mitä lapset ovat touhunneet?
On hirvittävää huomata, että kaipaan edelleen Rakasta, mutta enemmän kaipaan läheisyyttä, kumppania. Olisi kauhea totutella jonkun uuteen tapaan tehdä asioita ja tutustua toiseen. Kahdeksassa vuodessa opin Rakkaan tuntemaan läpikotaisin, nyt se täytyisi aloittaa alusta. Silti haluan sitä, janoan sitä. Vuoteessa olen siirtynyt jälleen nukkumaan omalle puolelleni, miehen puoli on tyhjä. Anyone?
Ei. Minulla on unelma. Nyt se ei vain ole enää itsestäänselvyys. Haluan olla onnellinen. Päässäni on muotoutunut selkeä kuva: seison omakotitalon terassilla, pihassa on omenapuita. Lapset leikkivät ja juoksevat pihassa, tyttäreni ja kaksi poikaani. Kädestä pitää kiinni mieheni, vasemmassa nimettömässäni kimaltaa kaksi sormusta. Arkista, mutta niin onnellista.
En ole enää puolikas ja rikki. Olen ehjä, entistäkin voimakkaampi. Ei tarvitse enää yksin miettiä, mitä tehdä viikonloppuna eikä mennä yksin nukkumaan. Ei hukkua muistoihin ja suruun.
Niinpä, viimeyönä minä notkahdin taas. Makasin sängyssä aamukolmeen ja mietin, miksi minun ei kuulu olla onnellinen. Mies sai minut hymyilemään, mutta nyt hän on vetäytynyt. Ei ole tämä treffailu minun juttu. Saa nähdä mitä tapahtuu, tänään en jaksa olla positiivinen.
Mies soittaa minulle joka ilta. Juttu lentää, nauramme. Olemme samalla aaltopituudella selkeästi. Hän myös lähettää viestiä pitkin päivää. Rauhoitu sydänparka. Hymyilen koko ajan. Olen itse aurinko!
Kun pakettiin lyö ulkonäön minun makuuni sekä lapsirakkauden, on se menoa. Ääni takaraivossa huutaa, etten halua enää satuttaa itseäni. Täytyy olla varovainen. Ei oteta harppauksia vaan liikutaan taaperon askelin.
Silti rakennan pilvilinnoja. Haluan kävellä käsi kädessä ja suudella. Voit sä myös laulaa mulle niinkuin lupasit, jonku oikein ihanan rakkausbiisin. Saanko mä sanoo, että sä oot mun?
"Kyllä mä yksin pärjään kaikin tavoin, mutta...mä oon parisuhdeihminen. Minkäs sille voi, että kaipaa sitä."
Ystävä katsoo säälien. Näkeehän sen, olen tottunut noihin katseisiin. Uusi parisuhde. Vaikea asia, sitä haluaisi niin paljon, mutta sitä myös pelkää niin paljon. Rakkaan mentyä pois raivosin kaikille, jotka puhuivat mahdollisesta uudesta miehestä tulevaisuudessa. Mulla on mies! Mä en tarvi uutta!
Tarkoittaako uusi suhde sitä, etten minä oikeasti rakastanut? Entä tulenko minä vertaamaan aina miestä Rakkaaseen? Pystynkö minä rakastamaan ketään muuta? Koska on se oikea aika ottaa niin suuri askel eteenpäin?
Entä se mies? Vaatimuslistani on pitkä. En halua suhdetta, joka menettelee. Haluan suhteen, jossa olen onnellinen isolla o:lla. En halua sitä seurustelun takia. Haluan suhteen sen takia, että minä en voi elää ilman toista, koska hän on hyvä minulle ja lapsille. Ja sen miehen täytyy hyväksyä se, että Rakas on aina elämässäni ja tulen aina rakastamaan myös häntä. Rakkaus ei kuole. "Jokainen on valmis, kun siltä itsestä tuntuu. Joillakin se aika on viikkoja, joillakin se on vuosia. Me emme kuolleet puolisoidemme mukana. Meillä on oikeus elää ja oikeus uuteen onneen."
Näin kirjoitti kohtalontoveri Nuorten leskien facebook-sivuilla. Ja jokainen sana on totta. Vain leski ymmärtää toista leskeä ja osaa sanoa kaiken oikein.
Miksi minä mietin tätä tänään? Koska tapasin Miehen. Mies saa minut hymyilemään ja nauramaan. Ja hän haluaa viedä minut kahville. Otin tänään pienen askeleen ja lupasin mennä sumpille ensiviikon lopussa. Tänä päivänä jokin liikahti sisällä.
En voi olla hymyilemättä, kun luen hänen viestejään. En ole tuntenyt näin sitten Rakkaan tapaamisen vaikka yrittäjiä on ollut jo tässä välissä. Mutta minulla ei ole kiire. Hörpin kupposet hänen kanssaan ja katson mitä tapahtuu. Nyt minä vain nautin tästä hymystä.
Tuo lause on mietityttänyt minua. Ja olen todennut sen valheeksi. Minä en ole vahva. Minun on vain pakko olla. Miten minä olen päätynyt tähän? Omat valintani minua ovat tähän johdattaneet. Maailma heitti vain niskaani lisää pyytämättä.
Synnyin tavalliseen suomalaiseen perheeseen. Sellaiseen, jossa on kaksi sisarusta ja äiti on kotiäiti. Isä käy töissä ja juo. Muistan ne kerrat, kun heräsin vanhempieni riitelyyn yöllä. Ei kumpikaan ollut parempi. Ja kun minä olin isompi, he erosivat. Onneksi. Siitä alkoi Fionan kapinointi, ennen niin kiltti tyttö alkoi tupakoimaan ja juomaan.
Sitten tapasin sinut ja loppu elämäni muuttui. Jos olisin tiennyt, mitä minun täytyy tulevaisuudessa kestää takiasi, olisinko lähtenyt mukaasi? Kyllä ja miljoona kertaa kyllä. Mitä tahansa antaisin siitä, että saisin kerran vielä käpertyä kainaloosi. Mitä tahansa antaisin siitä, että sinä silittäisit päätäni ja vakuuttaisit kaiken vielä järjestyvän.
Vaikka kahden teini-ikäisen suhde ei ollut ongematon. Vaikka molemmilla meillä oli tuliset luonteet, me pysyimme rinnakkain. Minä tiesin aina voivani luottaa sinuun. Sinä et häviäisi mihinkään, olit aina minun, minä olin aina sinun.
Ja muistan vieläkin, kun sain tietää odottavani esikoistamme. Alkushokin jälkeen muutimme vihdoin samaan osoitteeseen, vaikka aina olimme toistemme seurassa. Nyt meillä oli yhteinen koti. Muistan ne onnenkyyneleet, kun tyttömme oli parin kuukauden ikäinen. En ikinä halunnut lapsia. En olisi vuosi sitten uskonut, että olen onnellisempi nyt kuin koskaan ennen.Minä rakastan elämääni ja teitä.
Meille suotiin vielä vähän yli kolme vuotta yhdessä. Ruusuilla tanssimista, vaikka siihen kuului piikkejäkin. Niinkuin kaikilla. Vähän yli kolmeen vuoteen kuului sinun työpaikkasi vaihdos yllättäen, meidän muuttomme ihanaan kotiimme, toisen lapsemme odotus ja syntyminen.
Myös sinun sairastumisesi, sinun muuttumisesi. Kuinka minä itkin monet päivät. Kirosin sinut, miksi menit tekemään näin minulle, meille, perheellesi. Kuukausien ajan yritin nostaa sinut ylös. Vaikka itse olin täysin totaalisesti lopussa. Monen mutkan kautta onnistuit, me onnistuimme. Sain sinut takaisin, sen ihmisen, johon rakastuin. Sen, jonka kanssa perustin kodin ja perheen. Ei sitä kestänyt montaa päivää. Sinut vietiin minulta pois. Sinut vietiin meiltä pois. Vaikka olisimme tarvinneet sinua vuosikausiksi eteenpäin.
Nyt istun tässä kotimme takapihalla. Poltan tupakkaa ja mietin. Nyt olen siinä samassa pisteessä, kuin ennen sinua. Turtunut, niin pe**eleen väsynyt tähän kaikkeen. Kyllä tämä tästä, ajan kanssa.
Välillä on vain niin väsynyt tuntemaan tätä ikävää. Välillä havahdun miettimään, olitko todellinen. Tunnenko tätä surua vain unen takia? Silloin menen vaatehuoneeseen, valokuvat eivät riitä, eivätkä lapset, sivelen vaatteitasi ja muistan taas. Sinä olit kyllä täällä. Tuossa ulko-oven edessä suutelimme viimeisen kerran. Silloin minä näin sinut viimeisen kerran.Kapusit työautoosi ja heilutit minulle viimeisen kerran. Lapsille lupasit tulla seuraavana päivänä töistä kotiin. Et sinä koskaan tullut, sinun aikasi täällä oli loppunut. Tämä luopuminen sinusta on vain niin he**etin vaikeaa. Onneksi ei tarvitse unohtaa.
Kun katson peiliin näen 20 kiloa hoikemman ihmisen, kuin tammikuun lopussa. Kun ajattelee, on käsittämätöstä, että painoni tippui 9 kiloa yhden viikon aikana.
Voisin potkia silmäpussejani, niin alhaalla ne tuntuvat roikkuvan. Siksi meikkaan. Uusia vaatteita on täytynyt ostaa. Rakkaan kuoleman jälkeen tein myös sen, mistä olin haaveillut pitkään; leikkasin pitkät hiukset pois. Nämä ovat siistimmät, helpommat hoitaa. Joku muu ajattelisi, että olen puhjennut kukkaan. Minä sanoisin, että on helpompi liikkua ihmisten seassa, kun välissä on muuri. Se paha olo ja suru ei näy ulospäin, eikä kukaan kiinnitä huomiota.
Miten olen muuttunut sisältä? Ihmisenä? Minua ihmetyttää, kuinka pienistä asioista olen marmattanut. Nyt lapsen kuume ei ole maailman loppu vaikka väsyttäähän se tämän kaiken päälle. En enää mieti elämääni vuosiksi eteenpäin. Nyt on nyt ja huominen on huomenna. Elämme tämän päivän ja toivomme huomisen olevan parempi.
Itsensä lukeminen on vaikeaa. Kun katson menneeseen, näen sen sekaisin olevan ihmisen. Koti ja lapset ahdistivat - tai ahdistavat vieläkin välillä. Koti oli se, josta puuttui joku. Kaikki muistutti siitä mitä ei enää ole, mitä minä en enää ole. Jos hyvällä tuurilla sain lapset hoitoon yöksi, juoksin Alkon kautta kotiin. Pakenin alkoholiin, en halunnut muistaa. Baariin tanssimaan ja "nauramaan". Aamulla oli huono olo ja kaikki vieläkin pahemmin. Kaverit huolestuivat, sanoivat, että olen ihan sekaisin oman itseni kanssa. Ennen en juonut kuin ehkä kerran vuodessa. Niin olenkin, entä sitten? Pidin itseni kuitenkin kasassa lasten kanssa, koska oli pakko. Hoidin, pidin sylissä, tein ruuan, pesin pyykit ja hoidin kodin. Istuin leikkipuiston penkillä ja katselin muita äitejä; Onkohan tuolla oma mies kotona? Onkohan tuon lapsella isä? Fiona lasten kanssa ja Fiona ilman lapsia; ero niillä oli kuin yöllä ja päivällä.
Nyt huomaan rauhoittuneeni. Viikko sitten lapset olivat yökylässä tukiperheessä. Ilta lähti liikenteeseen saman kaavan kautta. Kuppilassa katsoin ympärilleni ja tajusin, etten halua olla siellä. Haluan tehdä elämälläni ihan jotain muuta, kuin tilata tiskiltä seuraavaa kelkkaa. Tilasin taksin ja menin kotiin. Aamulla asiat eivät olleet niin huonosti, ei ollut paha olokaan. Taas se askel eteenpäin. On hienoa huomata kehittyvänsä.
Mutta ne tunteet, kun en saa kaivettua niitä itsestäni millään. Minä yritän hymyillä, välillä se ei ole edes vaikeaa. Suru...se kulkee mukana joka hetki. Riittää vain yksi tuoksu, kun muistot tulevat virtana mieleen. Mutta itku, sitä ei enää tule. Olen kieltänyt itseäni romahtamasta niin monta kertaa, etteivät tunteet purkaudu enää. Ja siksi pelkään sitä, kun ne jonain päivänä purkautuvat. Onko minulla silloin jaksamusta nousta ylös? Pakkohan se sitten on. Ainakin toivon niin, että minussa on naista taistella tämä taistelu loppuun asti.
Minä muistan tämän saman päivän vuosi sitten. Sinä työnsit tuplarattaita tätä samaa katua pitkin ja näytit niin ylpeältä. Rattaissa istui sinun 2-vuotias esikoisesi sekä kahden kuukauden ikäinen poikasi. Pidit minua kädestä ja minä olin niin onnellinen. Ostimme suklaakuorrutteisia mansikoita ja nauroit minulle, kun innostuin kojusta, joka myi halpoja hiusjuttuja. Näimme kavereita ja esittelimme uutta perheenjäsentämme. Kotimatkalla syötin sinulle ja tytölle vuoronperään niitä mansikoita.
Tänä vuonna minä kuljen tätä samaa katua pitkin yksin lastemme kanssa. Työnnän rattaita yksin. Nyt vuoden ikäinen poikamme istuu matkarattaissa ja kolmevuotias tyttäremme pitää minua kädestä. Tänä vuonna minä kiersin sen mansikkakojun kaukaa.
Olenkohan minä turtunut? Vai vaan oppinut hyväksymään tämän asian? Viikkoon en ole itkenyt, parina viiime päivinä nukahtaminen ei ole tuotanut niin suuria ongelmia. Mutta olen niin väsynyt. Ennen tunteet ailahtelivat laidasta laitaan, nyt ne ovat kaikki samaa. Minua ei naurata, ei itketä, ei mikää tunnu miltään. Esikoisen kanssa puhutaan isistä vieläkin, joka ilta hän kertoo miten isi kuoli.
Haudalla kävin eilen(kin). Siellä on hyvä olla. Siivota vanhat kynttilät ja kukat pois. Kastella kukkia. Tehdä vielä edes jotain konkreettista Rakkaan hyväksi.
Haluan elää. Löytää oman suunnan. Sen oman jutun. Halu päästä eteenpäin on palava. Olen jo näyttänyt muille, että tästä tytöstä löytyy lujuutta. Nyt seison omilla jaloillani, huterasti, mutten enää makaa maassa ja mieti, miten päästä ylös. Olen jo löytänyt uuden paikan, en aio elää tässä kylässä loppuelämääni. Täällä en voi olla minä. Olen aina se, jonka mies ja lasten isä kuoli.
Tapahtuneesta on melkein puoli vuotta, mutta spottivalo ei ole vieläkään sammunut. Kuiskuttelua. Juoruja. Ihmiset kertovat tarinaamme valhein ja vääristellen.Vaikka ei saisi välittää. Vaikka minä tiedän, miten asiat on ja oli. Vaikka olen yksin selvinnyt ja selviän joka päivä elämäni suurimmasta tragediasta, puheet suututtavat. Tekisi mieli huutaa. Kertoa muille, minkä kaiken läpi me rämmittiin ja kun kaikki näytti paremmalta, Rakas vietiin meiltä pois.
Ei siitä hyötyä olisi. Syytöksiä, epäilyjä ja uhkailuja riittäisi silti. Enkä minä enää jaksa kääntää toista poskea ja olla välittämättä. Koska on aika nostaa kytkintä ja vaihtaa maisemaa, en tiedä vielä. Teen kaiken rauhassa, päämääränä olisi vaihtaa kotipaikkakuntaa viimeistään ensi vuoden alussa. Täällä minulle ei ole enää mitään.
Siinä minä istuin asianajajan työhuoneessa ja kuuntelin mitä mieheni jätti jälkeensä. Tai ei jättänyt. Tämä on ihan turhaa. Kävimme läpi Rakkaani maallisen omaisuuden ja totesimme, ettei jaettavaksi jää mitään. Mutta keneltä 25-vuotiaalta jäisi valtava omaisuus? Allekirjoitin, kiitin ja kättelin. Lopuksi asianajaja muistutti, että minun tulee säilyttää tämä nivaska vuosikausia.
Lopulta istuin autossa. Väsynyt, minä olin niin väsynyt. Nyt minä olen tehnyt kaikkeni sinun vuoksesi. Saisinkohan minä nyt elää? Muistaa välillä itsenikin? Uskomatonta, miten melkein puolen vuoden työn vaatinut paperiläjä oli alle tunnissa käyty lävitse. Nyt täytyisi lähettää kopio perunkirjasta maitsraattiin ja se olisi siinä. Minun työni olisi ohitse. Enää ei tarvitsisi soitella moneen paikkaan, juosta ympäri kylää milloin minkäkin paperin perässä. Ei enää purra hammasta, kun toisessa sanottiin toista ja toisessa paikassa toista. Minut on pyöritetty semmoisessa mankelissa, etten tähän enää haluaisi.
Vein vielä Rakkaalle ruusuja ja kynttilän. Tyhjentävä päivä vaati arvoisensa lopun.
Puhelin soi eilen. "Haudalla on nyt kivi." Maha muljahti ympäri, silmät pimeni. Äkkiä istumaan ja hengittelemään. Sydän löi tuhatta ja sataa. En odottanut tälläistä reaktiota. Nyt se on kirkossa kuulutettu ja kiveen hakattu. Koko päivän vaeltelin tekemättä kuitenkaan mitään. Hermostuneena, itkuisena. Tärisin pelkästä ajatuksesta, että näen hänen nimensä siinä. Lopullisena.
Yöllä tuijotin kuvaa jossa Rakas pitää poikaamme sylissä. En osannut ajatella mitään. Lämmin aalto kulki lävitse. Pieni paino hartioilla, niinkuin halauksessa. Olet mun kanssa sittenkin.
Lykkäsin haudalla käymistä tähän päivään. Pyysin ystäväni mukaan, odotin romahdusta. Ei sitä tullutkaan. Silitin kiveä, kävin läpi jokaisen kirjaimen ja numeron. Hymyilin. Se tuli taas, lämmin aalto. Nyt tiedän, nyt tunnen sen. Rakas kulkee vierelläni muutenkin kuin muistoissa.
"Onnen haudalle kukan mä vien En oo nähnyt mä kesästä unta Hanki sulki sen suvisen tien Aika kelloissa kun siirtyy Lumen alta paljastuu Nimes kultaisena piirtyy kiveen kaiverrettuun Liekki lyhdyssäni syttyy, tiedän, että tässä oot
Tämä on tätä vuoristorataa.
Tänään ei tuntunut pahalta. Tänään minulla oli kaikki hyvin. Halasin lapsia ja kiitin jokaisesta hetkestä, jonka saan viettää heidän kanssaan. Kävin kaupassa, siivosin, pyykkäsin ja kokkasin. Niinkuin mikä tahansa päivä. Niinkuin mikä tahansa äiti.
Illalla hiljaisuudessa meinasivat ajatukset saada vallan. Tein stopin. Minä olen miettinyt nyt viisi kuukautta. Josko antaisin itselleni tämän päivän lomaa ja jatkaisin taas huomenna. Hömppäkomedia pyörimään ja peiton alle.
Näihin tunnelmiin täältä tunnelista, näen pilkahduksen valoa jo!
Nousen autosta kaupan pihalla. Onkohan sen auto täällä? Kuristus kurkussa. Ei, ei ole. Huomenna tulee viisi kuukautta täyteen tätä taistelua. Ja vieläkin minä etsin. Toivon, että tämä on vain pahaa unta.
Taistelu omaa mieltä kohtaan. Älä vain romahda. Tämä ei ole se kohta kun jaksamus loppuu ja väsymys saa vallan. En ole antanut siihen itselleni lupaa.
Mutta miten käy, kun tarpeeksi kauan piilottaa tunteet toisilta ja ehkä vähän itseltään? Kun kukaan ei näe hätääsi? Yksi halaus vain riittäisi... Lupaus siitä, että joku päivä helpottaa.
Tänään se kalvaa taas, ikävä. Olen mökillä tätini ja hänen perheensä kanssa. Rakkaani olisi niin pitänyt tästä. Olisi saanut grillata, kalastaa ja saunoa niin paljon kuin sielu sietää.
Tule takaisin! Minä haluan taas tuntea, että kuulun jonkun kanssa yhteen. Minä rakastan niin valtavasti, mitä tahansa meidän eteen tulee, me selvitään! Haluan olla tuon kanssa ikuisesti. Minä tekisin mitä tahansa hänen puolestaan ja tiedän, mitä tahansa minulla on, hän taistelee puolestani ja pysyy rinnallani. Tule takaisin...
Teen paljon asioita ensimmäistä kertaa ilman rakasta tai ensimmäistä kertaa sitten rakkaan kuoleman.
Imuroin ja pesin lattiat ensimmäistä kertaa. Kävin kaupassa ensimmäistä kertaa. Nukuin yksin meidän kodissa ensimmäistä kertaa. Ajoin autoa ensimmäistä kertaa. Vein lapsen kerhoon ensimmäistä kertaa. Tein hänen lempiruokaansa ensimmäistä kertaa. Lista jatkuu loputtomiin.
Tänään minä ajoin sitä tietä ensimmäistä kertaa. Sitä, jolla se tapahtui. Ajoin sen kohdan ohi, jossa meidän iskä vietiin pois.
Kylmyys. Kohmeinen koura, joka otti kiinni luista asti. Itkua ei tullut, en pystynyt edes itkemään. Hyvä, että pystyin edes hengittämään. Tyhmiä ajatuksia tuli päähän; entä jos tässä nyt viedään loppukin mun perheestä pois? Entä jos mekin kuollaan nyt?
Matkan määränpäässä ravistelin ikäviä asioita mielestä pois. Istuin autossa hetken ja taputin itseäni olkapäähän. Minä tein sen, ensimmäistä kertaa. Enkä kuollut, kukaan ei kuollut.
Ylitin itseni ja nyt mennään taas sitä ylämäkeä, usko paremmasta on palannut. Koska pystyin ajamaan sitä tietä kuolematta, pystyn elämäänkin. Vähän kerrallaan.
Tyhjyys. Ei ole paljon sanoja, mutta ei ole itkuakaan. Uni ei tule, mutta ei ahdistakaan. Viikonloppu häämöttää. Minä selvisin taas yhdestä viikosta lasten kanssa yksin. Eikä sekään tuntunut tänään pahalta. Olla leski.
Hyvää yötä, missä ikinä oletkin. Rakastan sinua, vieläkin.
Ensimmäiset viikot rakkaan kuoleman jälkeen minä ajoin kolarin joka yö. Yksin tai yhdessä rakkaan kanssa. Joskus lapset itkivät takapenkillä. Auto vaihteli, joskus se oli miehen työauto, joskus meidän oma farmari. Tapahtumat olivat samat ajajasta riippuen. Jos muruseni ajoi, hän nukahti, enkä minä pystynyt liikkumaan tai puhumaan. Näin vain kuin auto luisui kohti ojaa. Jos minä ajoin, auto vain meni ojan puolelle, enkä saanut sitä hallintaan. Jokaisessa unessa lopputulos oli sama; auto oli ilmalennossa kohti puuta ja minä itkin, koska tiesin, mitä tulisi tapahtumaan.
Sittemmin unet ovat muuttuneet. Muru vain ilmestyy kotiin. Ei olekaan kuollut, sanoo vain, että kuulemma sellaista kylällä puhutaan. Ei halua kertoa kenellekään muulle, että onkin elossa. Haluaa olla meidän kanssa. Ei enää töitä vaan oikeasti aikaa perheelle. Aluksi minä olen raivoissani. Että sä oo laittanu mut kulkeen turhan takia tätä tietä?! Raivo tyyntyy kuitenkin nopeasti. Täytyy muuttaa, toiselle puolelle Suomea, jossa meitä ei kukaan tunne ja saamme olla rauhassa.
Kyllähän se tulee minulle uniin naljailemaankin, miten teki elossa ollessaankin. Trampoliinin tullessa seuraavana yönä mies kehui minua, että on hänellä aika muija, kun saa trampoliitikin yksin kasaan. Vaikka ei ole ihan varma onko tytön turvallista pomppia siinä. Naurahdus ja hymy päälle.
Viimeyönä uni oli erilainen. Olin ystäväperheeni luona käymässä. Muru ilmestyy paikalle. Minulle tuli vahva tunne, että tuo ihminen on ollut vain hukassa, niinkuin kotiavaimet. Nyt minun pitää pitää huolta, ettei hän enää ikinä mene hukkaan. Pidin kädestä, halasin, suukottelin, hoin vain, ettei hän saa enää ikinä mennä hukkaan, ikinä ei saa enää kadota ja lähteä pois. Ole siinä ikuisesti, olethan? Rakas lupasi.
Herääminen todellisuuteen on märkä rätti vasten kasvoja. Toisaalta toivon, että unet loppuisivat. Toisaalta todellakaan en. Unissani saan taas puhua hänelle. Halata ja suudella. Tuntea, ettei hän olekaan poissa.
- Äiti, miksi iskä on taivaassa, eikä voi koskaan palata tänne? Mulla on sitä niin kauhee ikävä! Miks mä en voi koskaan edes nähdä iskää? Tää on ihan tyhmää! Lapsi potkaisee muoviämpäriä. Äiti, onko iskä taivaassa myös öisin? Toiveikas ilme 3-vuotiaan kasvoilla.
- Iskä on taivaassa, koska iskä kuoli. Isi on aina taivaassa, eikä voi enää tulla takaisin. Äitilläkin on niin kauhea ikävä iskää. Lapsen ilme muuttuu ahdistukseksi. Pientä niiskutusta. Syöksyn halaamaan. Mutta iskä näkee meidät koko ajan. Iskä rakastaa ja suojelee meitä taivaasta. - Näkeekö iskä tän meidän uuden trampoliinin? Ja kun mä pompin sillä? Iskä mä sain sen trampoliinin!
Käsittämättömän julmaa viedä noin ihanalta tytöltä isä. Hän oli aina iskän tyttö, isänsä silmäterä. Näinä hetkinä tajuaa, että tämä surutyö ei ole yksin minun. Myös lapseni surevat. Poika vähemmän, ei taida enää muistaa isäänsä. Kaksi viikkoa normaalisti niin hyvinsyövä poika oli syömälakossa isänsä poismenon jälkeen. Tyttö sai raivokohtauksia mitättömistä asioista.
Muistan erään hyvin. Olin aukaissut ikkunan tuulettaakseni. Tämä ei tytölle käynyt. Kun hän oli huutanut aikansa, hän heitteli tavaroita, löi, potki, itki. Minä pitelin sylissäni ja tyttö huusi isäänsä palaamaan.
Niin minäkin olisin halunnut tehdä. Mennä pesäpallomailan kanssa hutkimaan miehen työauto, tai mitä siitä oli jäljellä, palasiksi. Räjäyttää koko p*ska. Hakata ensimmäinen vastaantuleva ihminen sairaalakuntoon. Huutaa, raivota. Purkaa se kaikki viha ja raivo maailmaa kohtaan. Kukaan järkevä ihminen ei tee niin. Minä vaikenin. Olin vahva. Varsinkin lasteni edessä. Minä olen äiti. Minä jaksan, olen turva. Enkä mene pois.
Muutaman kerran autolla ajaessani painoin kaasun pohjaan suoralla tiellä. Huusin keuhkoi kipeiksi siinä samalla. Olin niin vihainen. Kuinka sä kehtaat jättää mut tänne yksin kaiken sen jälkeen?! Hylkäät lapses tänne ja itte meet siemaileen jotain kaljaa pilven reunalle?! Miksi sä jätit mut yksin kokeen kaiken tän p*skan?!
Tiedän, ettei mikään noista pidä paikkaansa. Hän ei hylännyt, ei jättänyt. Hän ei voinut sille itse mitään. Mutta ei minulla ollut ketään muuta, jota syyttää. Kielloistani huolimatta hän lähti ajamaan väsyneenä.
Nyt raivo on väistynyt. Turtunut pois. Katkeruus nostaa joskus päätään. Aika usein, kun näen muita perheitä esimerkiksi kaupassa. Perheiden lapset huutavat isäänsä. Minun lapseni eivät ikinä huuda isäänsä enää. Usein jäljellä ovat enää vain suru ja kaipaus. Hillitön ikävä. Minä tiedän, millaista on, kun sydän on särkynyt.
Tuntuu, että nyt sen vasta kunnolla sisäistää. Sen, ettei mies oikeasti tule enää kotiovesta sisälle, etten voi enää edes nähdä häntä.
On niin tyhjä olo. Kylmä koko ajan. Valokuvista katsoo se mies, jonka kanssa olin kahdeksan vuotta. Muistan hymyn, äänen, kosketuksen, kaiken...
Tuntuu, kuin sisältä kuolisin pala palalta. Aimo annoksen itseäni laitoin mieheni mukaan hautaan, nyt loppukin kuihtuu pois. Illalla en pysty nukahtamaan, aamulla en meinaa päästä ylös. Lasten takia on pakko. Yritän potkia itseäni eteenpäin, taas lasten takia. Ilman heitä olisin mennyt miehen perässä.
Minä olen kukka ja sinä olit minun veteni.Miten tästä voi ikinä selvitä?
