"Ai, miksi?"
"Mulla on ikävä iskää."
Tyttö purkahtaa itkuun ja minä otan syliin. "Mullakin on ikävä iskää. Saa itkee, kun on ikävä." Kuiskuttelen ja silittelen. Suukottelen ja pyyhin kyyneleitä. Puoli tuntia lohdutan, kun irtaudun, tyttö ottaa tiukemmin kiinni ja alkaa itkeä taas.
"Ethän sä äiti kuole?"
"Joskus me kaikki kuollaan. Mutta ei äiti nyt kuole, iskä lupas niin."
Siinä me reppanat maattiin sylikkäin tunnin minuutit. Me naiset, joita Rakas rakasti niin. Me naiset, joiden maailma särkyi melkein 10 kuukautta sitten. Taas yksi niistä hetkistä, kun päätin jaksaa lapseni vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti