Minä seison siskosi talossa ja kuulen kummityttösi huutavan: "Iskä!" En ole vähään aikaan tuota sanaa lapsen suusta kuullutkaan, mietin. Etsin taas sinua väkijoukosta, vaikka miksi sinä täällä olisitkaan. Et ole täällä ikinä käynyt, siskosi osti tämän talon vasta viime vuoden lopussa.
Katse kiertää asuntoa ympäri; kirjahyllyssä on sinun kuvasi. Vaikka mielestäni tuo mies noissa kehyksissä et ole sinä, silmäsi ovat sairautesi sumentamat. Se kuva otettiin poikamme ristiäisissä. En tiennyt silloin kuinka kipeä olit, väitit kivenkovaa olevasi terve. Pelkäsitköhän, että hylkäisin sinut jos tietäisin totuuden? En minä jättänyt, kun kaikki paljastui. Olin luovuttamassa monta kertaa, mutta hetkeksikään en meistä irti päästänyt.
Poikasi ei edes tunnista isäänsä kuvasta. "Vaikea uskoa, että sinäkin olet jo 3-vuotias!"hihkaisee äitisi siskonpojallesi. Kaikki oli niin toisin kolme vuotta sitten. Minä ison mahani kanssa, sinun kanssasi yhteisessä kodissa. Tulevaisuus auki. Nyt on vain minä ja lapset. Sekä otteeni pitämässä tiukasti kiinni menneisyydestä. Koska oikeasti päästän irti? Tunnen itseni niin vaillinaiseksi. Olen täysin väärässä paikassa vaikka lankosi halaa minua ja toivottaa tervetulleeksi. Ensimmäinen kerta sisaresi lapsen syntymäpäivillä rikkoo sisältä. Vanhan eläminen ilman sinua ei ilmeisesti helpota vuosienkaan karttuessa.
Kotimatkalla itken pitkästä aikaa. Vain yksi ajatus taas mielessä; Miksi?
