Tyydyn tähän

Olen miettinyt muutaman päivän. Oikein pohtimalla pohtinut. Ja tullut siihen tulokseen, etten halua miestä. Sellaista omaa ja pysyvää, joka esitellään perhejuhlissa.

Lapsilla on miehenmalleja jopa kolme, minun hyvä ystäväni, pappa sekä isopappa. Se on hyvä niin, lapset saavat viettää aikaa myös miespuolisten kanssa, eikä ole vaarana, että he jäävät matkan aikana pois. Pois elämästä eron tms. takia.

Suojelen myös itseäni. En halua ketään päästää enää niin lähelle, että hän voisi minua satuttaa niinkuin minua satutettiin. Ei enää parisuhdeongelmia tai kuolemaa. Ei enää yksin kitumista miettien miksi näin? Sydänparkani ei kestäisi sitä enää toista kertaa.

Läheisyyttä kaipaan vieläkin, mutta saahan sitä kainaloa ilman, että päästään toisen ihon alle. Enkä sano ikinä ei koskaan, mutta sitä en enää halua. Parisuhde, ei kiitos. Elämä on saanut minut niin kyyniseksi, että se tarkoittaa minulle automaattisesti kärsimystä. Olkaa te muut onnellisia puolisonne kanssa, oikeasti. :) Se ei ole minulta pois, minä olen onnellinen siitä, mitä minulle annettiin; lapsista ja ystävistä.

Janoan kosketusta

Sattuu. Koko ajan. Olen opetellut hengittämään sen pois, sulkemaan sisälle. Oma ääni huutaa pään sisällä vieläkin päivittäin, että miksi? Miksi nyt?

Ja se tarve päästä toisen ihmisen lähelle. Halata ja suukotella. Painautua toista vasten ja hipsuttaa sormilla pitkin selkärankaa. Nauraa yhteiselle huonolle huumorille. Antaa se kaikki itsestä yhdelle ihmiselle. Murtaa muuri ja olla vain täysin oma itsensä ilman maskia.

On minulla yksi sellainen. Yksi ihminen, jonka viereen kömmin nukkumaan lusikka-asentoon baari-iltojen jälkeen ja joka tulee kanssani katsomaan telkkaria, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Huono huumori lentää ja meno on letkeää, kuitenkin tietää, ettei tästä tule mitään suurempaa ja pitää ne tunteet syväjäässä. Mutta saan tarpeeni tyydytettyä; tuntea olevani pidetty ja saada kosketusta. Koska minä nuutuisin vielä enemmän jos en välillä saisi tuntea miehen kainaloa.

Pienen romahdus

"Äiti, mulla on harmittava olo."
"Ai, miksi?"
"Mulla on ikävä iskää."

Tyttö purkahtaa itkuun ja minä otan syliin. "Mullakin on ikävä iskää. Saa itkee, kun on ikävä." Kuiskuttelen ja silittelen. Suukottelen ja pyyhin kyyneleitä. Puoli tuntia lohdutan, kun irtaudun, tyttö ottaa tiukemmin kiinni ja alkaa itkeä taas.

"Ethän sä äiti kuole?"
"Joskus me kaikki kuollaan. Mutta ei äiti nyt kuole, iskä lupas niin."

Siinä me reppanat maattiin sylikkäin tunnin minuutit. Me naiset, joita Rakas rakasti niin. Me naiset, joiden maailma särkyi melkein 10 kuukautta sitten. Taas yksi niistä hetkistä, kun päätin jaksaa lapseni vuoksi.

Note to myself: Älä käy hyvänä päivänä postilaatikolla

Kuljettaja menetti kuljettamansa pakettiauton hallinnan, ajautuen vastaantulevan kaistan yli, osuen siltarumpuun ja päätyen katolleen ojaan, menettäen todennäköisesti välittömästi henkensä.

Voi tätä itkua. Tämä oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun tuntui, että notkahdus oli selvitetty. Ei itkettänyt, mietityttänyt tai tuntunut pahalta. Kävin postilaatikolla ja siinä se oli, taas se asia nokan edessä, mustaa valkoisella.

Vakuutusyhtiö kyselee taas miljoonaa ja yhtä paperia, koska minulle kuuluu leskeneläke. Mukavaa on tietää, että toimeentulo on turvattu vaikka verirahoja ne ovat. Olisi vaan ollut joku muu päivä, kun tätä asiaa naamaan hierotaan.

Kyllä tästäkin selviän, onhan pahin sumu takana päin. Ja minä selviän aina.

Ihminen osaa aavistaa oman kuolemansa

Näin tokaisi yksi kaverini minulle. Ja se on totta. Rakkaan elämä alkoi olla biletystä ja kovaa menoa sen jälkeen, kun hän täytti 25 vuotta. Yksi ilta istuimme sohvalla, hän otti minua kädestä ja sanoi: "Tiedätkö sä miksi mä käyttäydyn näin? Mulla on kriisi, mä täytin just 25. Musta tuntuu, että mä en oo saanu vielä kokee ja elää ja että mä kuolen kohta." Ei kehdannut edes katsoa silmiin, kun sanoi sen. Mitä minä sanoin? Että älä puhu hassuja, sulla on aikaa olla täällä vielä monta vuotta, sä oot niin nuori.

Rakas ei ehtinyt täyttää 26 vuotta, kun joutuin lähtemään luotamme pois. Ja nyt minä pelkään omaa kuolemaani. Rakkaan kuoleman jälkeen on tullut tarve viipottaa sinne ja tänne, kokea asioita. Olla pysähtymättä paikalleen, koska joka päivä voi olla se viimeinen. Pelkään, etten tule täyttämään 30 vuotta, vaikka ennen se oli itsestään selvyys, ei nyt. Ehkä minun täytyy juosta, jottei Kuolema saa kiinni? Aavistanko oman kuolemani ja siksi käyttäydyn näin?

Rakas sanoi minulle unessa, ettei minun aikani ole vielä. Yritän luottaa siihen, mutta pelottaa se silti, että joutuu lapsensa jättämään yksin.

Sinulle

Moikka Rakas,

Tänään olen kipeä. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun sut vietiin pois. Nenä vuotaa, kurkku on karhea ja joku on yön aikana hakannu mut pesäpallomailalla. Ei siinä mitään, enhän mä saanut olla kipeä edes silloin, kun sä olit täällä. Täytyi jaksaa hoitaa lapset ja koti, tehdä ruokaa ja pestä pyykkiä. Mutta mä pääsin sun kainaloon.

Ja mä haluan sinne takaisin. Nyt. Heti.

Mä menen nyt päiväunille ja olis kiva, jos tulisit tervehtimään. Sanomaan jotain ihanaa ja pussaamaan, vaikka en saakkaan nenällä henkeä.

Tänään rakastan sua enemmän kuin ennen,
Fiona

Sanoja taivaaseen

Nyt on huonoa aikaa. Nyt kaipaus painaa niskassa. Tässä kaikki mitä haluan sinun tietävän. Tänään odotan sitä päivää, kun saan lapset isoiksi ja saan tulla luokses.

Terveiset yksinäisten maasta

oon päivät täällä ikävöinyt sua

ollut sateisella rannikolla kivi ilman toista jota vasten hioutua

Terveiset minä-minä-maasta

se on kovin tärkeä ja kiireinen

muistan paremmin kuin luulet

kuinka toisillemme oltiin leipä jokapäiväinen

Kun huoneessamme kokoontuivat

vuoteellemme laskeutuivat

planeetat ja enkelit ja kuu

Ne ihmetellen katsoi meitä

toisillemme löytyneitä

ja kuiski täs on onni eikö juu

Ja nyt mä parhaani teen täällä

hoidan toimet hoidan työt

siedän kaiken kun mä tiedän

et on toisenlainen totuus

kun mä tiedän on ne yöt

Hyvää isänpäivää

Kyllä nuo pyhäpäivät vetää mielen matalaksi, ei sille voi mitään. Sunnuntai aamuna itketti. Sattui taas niin paljon. Isäinpäivä. Eikä meillä ole iskää. Se katkeruus sai taas vallan ja lapsien kanssa pysyteltiin tarkoituksella kotona. En halunnut nähdä ehjiä perheitä. Isille käytiin viemässä kukkia ja kynttilä tietysti ja pappa tuli käymään kahvilla. Hän sai esikoisen tekemän kortin ja lahjan.

Lapset osasivat ottaa päivänä muiden joukossa, mutta itse pysyin koossa vain lujalla tahdolla. Itse tajusi koko ajan, mikä päivä on ja mitä puuttuu. Meillä ei enää tehty isille aamiaista sänkyyn tai leivottu kakkua.

Ehkä ensi vuonna tämä(kin) päivä on helpompi.

Talvi

Haikean onnellinen olo. Maa on valkoista pumpulia täynnä. Juuri tälläinen päivä oli Rakkaan poismenoillan seuraava päivä. Lumen tulo nostaa esille paljon muistoja. Me tavattiin rakkaan kanssa, kun oli talvi. Seurustelun aloittamisen aikaan oli lunta. Rakas inhosi lunta, koska se vaikeutti hänen työtänsä, mutta oli kuin pikkupoika päästessään autonrattiin.

Mutta tänään ei itketä. Tänään vien lapset hoitoon ja alan valmistautumaan reissuun tyttöjen kanssa. Tätä on odotettu. Äiti on ollut vähän väsynyt.

Ihanaa viikonloppua kaikille!