Edessä tyhjä koti

Yököttää. Huomenna olisi tarkoitus pakata laukut ja kääntää auton nokka kohti kotipaikkakuntaa viikon jälkeen.

Siellä se odottaa taas; tyhjä koti. Täällä minua pussataan niskaan, kun kokkaan hellan ääressä, minä odotan miestä kotiin töistä, minä en yksin komenna lapsia tai jaa heille huomiota, koira heiluttaa häntää eteisessä kauppakäynnin jälkeen, teen kotitöitä ja joku huomaa sen, kun olen siivonnut. Ystäväni soittaa kahville tai puistoon lasten kanssa. Viikonloppuna grillasimme kavereiden kanssa ja kävimme kalassa. Mies näytti lapsille kuinka mato laitetaan koukkuun ja minä olin pakahtua. Kaupunkijunaan kahden aikuisen ja lapsen oli halvempaa mennä perhelipulla, en ollut ikinä ennen ostanut sellaista ja sekin sai minut melkein itkemään onnesta.

Kuinka ihanaa on, kun lapset huutavat toista aikuista, itkevät tämän perään kun hän menee töihin. Kuinka ihanaa on, että sinua pidetään kainalossa, kun nukahdat.

Yksinäisyyteen tottuu, parisuhteeseen tottuu nopeammin.

Valitse

Unessa Rakas tulee ja pakottaa valitsemaan hänen ja uuden miehen väliltä. Minä nieleskelen kyyneleitä, mietin päässäni plussia ja miinuksia. En halua satuttaa ketään, yritän sepustaa. Mutta Rakas ei anna periksi, toinen lähtee elämästäni ikuisiksi ajoiksi.

Silloin tunnen itseni huonoksi leskeksi, toisen kanssa ehdin olla kahdeksan vuotta, saada kaksi lasta ja perustaa yhteisen kodin. Toisen olen tuntenut parisen kuukautta, enkä siltikään osaa valita. Valinnan pitäisi olla selvä.

Herään hikisenä. Olen kuulemma itkenyt unissani. Havahdun todellisuuteen eikä se ahdista tällä kertaa. Rakas vietiin pois, kukaan ei voinut sille mitään. Uusi ei olisi elämässäni, jos Rakas olisi elossa. Minun ei tarvitsekaan valita. En olekaan ihan täysin surkea, vaikka mietin välillä onko synti olla näin onnellinen elämäänsä, vaikka kaikesta on vain puolitoista vuotta.