Lähdin vuosipäivää karkuun siskon luokse 3 tunnin ajomatkan päähän. Ja nyt täytyy sanoa, että oli kyllä erittäin fiksu veto. Vähemmän fiksu teko oli pahan olon tullessa päälle täyttää päänsä alkoholilla. Yökerhossa sai muuta ajateltavaa ja oli ihan hauskaakin. Viimeisenä hitaana dj soitti Meidän biisin. Sitten se hyökkäsi päälle, itkin siskon olkapäätä vasten ja kirosin maailmaa, kuinka juuri minun mieheni vietiin ja kuinka juuri minun lasteni isä vietiin.
Pahan olon täytyy tulla joskus pihalle. Ja nyt olo on puhdistunut. Jotenkin on taas sellainen mielentila päällä, että josko minä nyt pystyisin taas päästämään hieman enemmän irti menneestä ja Hänestä.
Koskettava elokuva. Kaunis, suosittelen katsomaan.
Ja tietysti se sai miettimään taas Sinua. Seisoitko sinä siinä kroppasi ulkopuolella ja mietit, miksi sinua laitetaan mustaan pussiin? Sinulle ei annettu mahdollisuutta taistella. Yksi isku päähän ja kuolit. Olitko vierelläni, kun soitin sinulle? Kun ihmettelin, miksi et vastaa? Yrititkö halata, kun lyyhistyin maahan ja huusin: "Ei ole!", kun poliisi sanoi sinun menehtyneen? Yrititkö rauhoitella, kun kiersin ympyrää pihallamme, pitelin hiuksistani kiinni ja yritin tajuta tapahtunutta? Että tämä ei olekaan vain pahaa unta etkä tule enää takaisin?
Elokuva muistutti myös ajastamme ennen lapsia. Ensimmäinen kunnon muisto sinusta on, kun kävelen kaverin kanssa nuorisotalon käytävällä. Sinä tulet vastaan serkkuni kanssa, käännyt katsomaan perääni ja sanot serkulleni: "Sori ny, mutta tosta tulee mun vaimo." Myöhemmin nauroimme kuinka oikeassa olitkaan.
Ensimmäinen suudelma, se taisi sattua humalassa. Olin lähtenyt kaverin kanssa juhlimaan ja sinä olit samassa paikassa, iskit silmäsi heti minuun, niin sanoit. Seuraavalla viikolla pyysit ystävältäni puhelinnumeroni ja ilmoitit tekstiviestillä, että olin oksentanut takillesi. Kanttisi ei riittänyt enempään, pelkäsit sukulaisiani.
Riiasit minua pari viikkoa, mutta en uskaltanut lähteä leikkiin mukaan. Olit paha poika. Muut varoittelivat, ettet välitä kenestäkään oikeasti. Leikit tunteilla. Kuinka väärässä he olivatkaan.
Kunnes sait houkuteltua minut kodissasi käymään. Tulit koiranne kanssa minua vastaan ja silloin katsoin sinua erilailla, ihaillen. Sait minut viereesi nukkumaan, rakastin jo ensimmäistä yötä vieressäsi. Kainalosi oli minun heti ensihetkestä. Kotiin kävellessäni lähetit viestin: "Ollaanko me nyt yhdessä?" Silloin, 12.2.2006 vastasin myöntävästi, enkä tiennytkään mille polulle astuin.
Kukaan muu ei ole minusta välittänyt niinkuin sinä. Kukaan muu ei ole tehnyt puolestani mitä vain. Ollut aina siinä, kun olen tarvinnut. Jopa kun huusin sinulle puhelimessa, että vihaan sinua, tajusit tulla pitämään kiinni. Tajusit halata ja sanoa, että tästäkin selvitään.
"Mua niin pelottaa ensi viikonloppu.", huokaisee anoppi puhelimessa. Niinpä, niin minuakin. Se vanne on ilmestynyt takaisin rintakehän ympärille. Mikään ei tunnu miltään muulta kuin helvetin pahalta. Ulospäin muut eivät siitä näe, kipu lamaannuttaa vasta kun jää yksin.
Pää kertaa koko ajan edellisvuoden tapahtumia. Silmissä vain Rakkaan kuva.
Hätkähdän vieläkin ajattelemaan; Ootko ihan oikeasti poissa?
Yritän soittaa. "Valitsemanne numero ei ole käytössä." Kyllä minä sen tiedän, varmistin vain.
Hukun muistoihin. Niitä tulvii filminauhana. Sinä kävelemässä pihatiellä. Sinä nukahtaneena tytön sänkyyn. Sinä ajamassa mönkijällä. Sinä pitämässä minusta kiinni synnytyssalissa. Sinä kokkaamassa. Sinä. Sinä. Sinä.
Miten koko maailma voi tuntua autiolta, kun yksi ihminen on poissa?
Makaan sängyssä ja mietin, että selvisin tästäkin päivästä. Selviytymiskamppailua, vielä katson olevani voitolla. Vähän yli viikko vuosipäivään ja olen hajalla, taas. Yritän joka päivä keksiä tekemistä, jotta ei tarvitsisi olla lasten kanssa yksin kotona.
Tänään soitin itku kurkussa ystävälle; kaikki on päin helvettiä. Olen paska äiti, en jaksa enää leikkiä lasten kanssa. En jaksa enää viedä lapsia pihalle, muuta kuin ennen kauppareissua annan peuhata pihassa hetken. En jaksa, en jaksa, en jaksa. "Mä oon vaan koko ajan niin vihainen ja väsynyt, miks sen piti jättää mut yksin?!"
Ystävä tuli luo. Piti seuraa ja kokkasi kanssani ruokaa. Puhui, muustakin kuin Rakkaasta. Toiselle ihmiselle kokkaaminen, seura omassa kodissa lasten kanssa eheyttää. Lisää kiitos, tätä minä tarvitsen.
Laitoin tänään pyykkejä kuivumaan, kun yhtäkkiä alkoivat kyyneleet virrata. Jostain mieleni sopukoista nousi taas Rakkaan kuva silmiin ja niin sitä mentiin. Tirauttelin itkua taas salaa - tai näin ainakin luulin. Esikoinen ilmestyi viereeni kylpyhuoneeseen; "Äiti, itketkö sä taas sen takia, kun sulla on iskää ikävä? Ei hätää äiti, kyllä saa olla ikävä ja saa itkee."
Tuo samainen nelivuotias toteaa ruuan jälkeen: "Mulla on iskää ikävä. Mulla on ikävä sitä koko ajan, mutta en mä aina itke." Mitä tuohon voi sanoa? Nyökytellä ja todeta, että niin. Minulla on urhea lapsi, kun äiti on väsynyt, esikoinen yrittää hoitaa pikkuveljeä, patistaa äitiä lepäämään. En minä tätä haluaisi, minä olen se vanhempi, hänen on saatava olla lapsi. Mutta pikkutyttö selittää, että hän rakastaa äitiä tosi paljon, hänellä on maailman paras äiti ja hän haluaa auttaa. Kuinka paljon minä rakastankaan tuota tyttöä, ei mitään ole, mitä en hänen puolestaan tekisi. Ja kuinka minä suren, että hän joutui isän hyvästelemään liian pian. Kuinka minä suren, että hänen äitinsä on välillä vain niin väsynyt ja surullinen.
"Iskä, tule lohduttamaan äitiä vähän. Äiti itkee taas tosi paljon." tyttö kuiskaa sängystä nukkumaan mennessä. Urhea tyttö. Ihana tyttö. Minun tyttöni.
Aika kuluu. Vie minut yhä kauemmaksi hänestä. Kauemmaksi siitä hetkestä, kun viimeksi näin hänet elossa. Kun viimeksi suutelin häntä. Kun viimeksi puhuin hänen kanssaan.
Aika tuo lähemmäs sen päivän, kun kaikesta on kulunut jo vuosi. Käyn sitä päivää mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan. Kaikki piti olla hyvin. Hän kotona, lapset kotona. Olin ostanut pizzatarvikkeet kaappiin ja Geisha-suklaata, niin hän niistä piti. Halusin näyttää, että rakastan ja ajattelen häntä. Ihan oikeasti. Kävin suihkussa ja vaihdoin lakanat. Siivosin siivoomisen perään, jotta hänestä olisi mukavaa tulla kotiin. Miksi et tullut kotiin? Miksi nukahdit? Miksi meille ei annettu hieman enemmän aikaa?
Kerran vielä. Kerran vielä haluaisin suudella, halata. Kerran vielä puhua ja nähdä hänen silmänsä. Kerran vielä, vaikka vain yksi puhelinsoitto. Kerran vielä.
Kerran vielä saan sinut takaisin. Ja sitten meillä on ikuisuus. Kamalaa myöntää 24-vuotiaana, että odotan sitä päivää.
