Jos

Lupaatko muistaa
Sinun, minä olen sinun mee sun luojalles kertomaan Minun, sinä olet minun vaikka pois sut kannettiin Ja varmista että hän käsittää mitä hän varasti taas Palasen kauneinta elämää tuli näin tuhoamaan Ja katsokkin että hän tajuaa ettei mun kotiini voi murtautua kuinka haluaa ja ryöstää mun rakkainta pois

Sinun, minä olen sinun
Mee sun luojalle kertomaan
Minun, sinä olet minun
Vaikka pois sut kannettiin
Sinä olet minun - Lauri Tähkä

Palaan siihen iltaan enää harvoin. Siihen iltaan, kun poliisit olivat ovella ja koko elämäni heitti ympäri. Kun sain tietää, että Rakas on poissa. On helpompaa olla miettimättä sitä hirveyttä, kuin kohdata se kerta toisensa jälkeen.

Jonkin aika sitten palasin sitä hetkeä miettimään. Olemme nähneet tälläisiä onnettomuuksia ennemminkin. Jos olisi ollut lunta, miehesi auto olisi saattanut pysähtyä kinoksiin. Jos olisi ollut lunta, voisi olla että miehesi olisi yhä hengissä. Nämä sanat poliisi sanoi minulle. JOS. Rukoilin silloin ajan kääntyvän taaksepäin. Rukoilin, että olisi satanut lunta nietoksittain. Rukoilin, että olisin ehtinyt olla puhelimessa pidempään ja saanut hänet pysymään hereillä. Rukoilin herääväni painajaisesta ja tapaavani hänet taas.

Pari viikkoa sen jälkeen lykin lunta kolalla. Kirosin. Nyt sitä on, valkoista silmänkantamattomiin ja tietysti muutaman päivän liian myöhään. Heitin lumikolan suutuspäissäni aidan yli naapurin pihamaalle. Kädet täristen poltin tupakkaa lumihangessa istuen päässä vain sanat: Jos olisi ollut lunta, voi olla että hän yhä eläisi. Jos...

Pelko

Pelkään hirvittävän vähän asioita. Minä pelkään sellaista mitä "normaali" ihminen ei tajua pelätä joka sekuntti. Pelkään menettää.

Milloin pelkään tytön kaverin vanhempien tekevän pahaa lapselle, kun päästän hänet naapuriin leikkimään. Milloin pelkään ajavani hirveä päin, kun siskoni on kyydissä. Milloin olen varma, että isäni on saanut uuden sydänkohtauksen, kun koko sukuni on yrittänyt soittaa minulle.

Minä pelkään, jatkuvasti. Enkä tätäkään tunnetta päästä ulos, vellon siinä itsekseni veren kohistessa korvissani soittaessani takaisin mummulleni tai kysellessäni mukamas hyväntahtoisena lapselta, mitä kaverilla tehtiin.

Pelko on normaalia. Kaiken ja kaikkien menettämisen pelko ilman perusteita ei ole. En vain tiedä miten tämänkin saisin hallintaan.

Sinun lapsesi

Rakas, tyttösi täytti tällä viikolla kuusi kokonaista vuotta. Raivoava pieni uhmapää, jonka erikoisuuden ja todellisen arvon unohdan välillä arjen keskellä. Unohdan sen siinä, kun tyttö vetää peittoa päälle, kun pitäisi herätä ja lähteä eskariin. Unohdan sen siinä, kun tyttö polkee jalkaansa lattiaan saamatta tahtoaan läpi. Unohdan sen siinä, kun täytyisi saada omat koulutehtävät tehtyä ja tyttö vaatimalla vaatii huomiota. Meillä on taas tavallinen arki, pyykinpesusta neuvolakäynteihin. Meille on normaalia käydä haudalla ja antaa lentosuukkoja taivaalle. Vasta, kun tytön eskarikaveri kiertää asunnon ympäri ja kysyy: "Missä teidän iskä on?", havahduttaa, että leskiperhe ei ole normaali ydinperhe. Eivät muiden lapset tiedä, mitä kuolema on. Kun kerron että meidän iskä on taivaassa, lapsi kysyy silmät pyöreinä, että miten meidän iskä sinne meni. Sellaisina hetkinä muistan, että lapsesi ovat enemmän. Ainoat, mikä sinusta jäi. Ainoat, joissa sinä vielä elät. Vaikeat, ihanat, erityiset lapseni.

Tiedän, eivät riitä voimani pelastaamaan koko maailmaa, mut sulle sen lupaan
Vannon, kaatukoon taivas päällemme
Vaikka sortuvat seinät
mä sun untas valvon
Saat yösi nukkuu rauhassa
Vaik myrsky yltyy, mä lähde en
Mä vannon sen

Kuulen hengityksen rauhallisen
Oon tässä peittelen sut, jään viereen valvomaan
Kaatukoon taivas päällemme 
Vaikka sortuvat seinät
mä sun untas valvon
Saat yösi nukkuu rauhassa
Vaik myrsky yltyy, mä lähde en
Mä vannon sen

R A K A S

Kirjoitin nimesi tänään pitkästä aikaa. Kirjoitin sen vain tekstiviestiin. Samalla jäin miettimään oliko se todella tämä. Viisi kirjainta, joita toistelin itkuni lomasta kuukaudesta toiseen. Kaivelin muistojeni lomasta toisenkin nimesi. Etunimi toinen nimi sukunimi. Toistelin niitä kerta toisensa jälkeen ja maistelin kaikua. Kyllä, se tuntui tutulta ja oikealta. Kuinka kauan siitä onkaan kun kirjoitin sen johonkin? Kuinka kauan on kun viimeksi oikeasti ja kunnolla puhuin sinusta?

Isäsi nimesi mainitseminen saa samantien huokailemaan ja pakenemaan paikalta, polttamaan tupakkaa ulko-oven portaille ja nieleskelemään kyyneleitä.
Oma isäni ei kestä puhua sinusta.
Ystäväni vääntelevät sormiaan ja katsovat maahan.

Anteeksi, että minä vieläkin kaipaan.

Ei pieni sydän ymmärtää voi, miks isä niin äkkiä otettiin pois.

Plärään puhelinta, poika istuu vieressä ja osoittaa yht'äkkiä puhelimen ruutua. "Iskä." Taustakuvanani on viimeinen kuva Rakkaasta lasten kanssa. "Iskä on tossa. Ajo isoilla koneilla metsässä. Iskä on kiva." Onnenkyyneleet silmissä kuuntelen haltioituneena.

Meidän ihana poika. Hän muistaa Sinut tarinoiden kautta ja ihan itse. Meidän iskä on paras.

Kovettumista

Päivä on kaunis, silti ei hymyilytä. Aurinko hellii lämmöllä ja linnut laulavat. Silti minulla on kylmä. Kaarran hautasmaan parkkipaikalle, kerään mukaani kynttilät ja ruusupuskan.

Rakkaan haudalla on taas ihmettilöitä; "Tämä on se poika, joka kuoli todella nuorena. Jäi kaksi lasta ja vaimo. Kyllä onkin kaunis hauta." Minut huomatessaan toinen supisee ja he lähtevät vähin äänin vilkuillen taakseen. Ei saisi ärsyyntyä, he puhuivat totta ja ihastelivat. Silti tekisi mieli huutaa ettei tämä ole mikään turistinähtävyys.

Haen kukkasille vettä, siivoan lakastuneet pois ja laitan uudet kynttilät vanhojen tilalle. Istahdan siihen kiven viereen ja kerron mitä on käynyt. Että olen jälleen yksin ja epävarma elämästäni. Tarvitsen apua ja suojelusta. Etten taas kerran kovetu, jotta jälleen uskoisin elämän kantavuuteen.

Pyyhin sut pois

There's a fire starting in my heart

Reaching a fever pitch and

It's bringing me out the dark

Finally I can see you crystal clear

Go ahead and sell me out

And I'll lay your ship bare

Päiväkodissa pyydän poistamaan exän puhelinnumeron ja nimen lapsien tiedoista, poistan jokaisen hänestä muistuttavan kuvan somesta. Siivoan häntä elämästäni pois. Kunpa emme olisi ikinä tavanneet. Tyttö on hoidossa kertonut ikävästään, poika on oireillut käytöksellään. Kotiin tullessa kumpikin kuiskaa miehen nimen ja alkavat itkemään, kun tänäänkään hänen autoaan ei pihassa ole. Vien kauppakassit sisälle lasten jäädessä pihalle leikkimään. Kihisen kiukusta ja lyön nyrkkini seinään. Rystysestä vuotaa verta.

En pidä vihasta. Se on niin voimakas sana. Liian paha tunne, joka jäytää elävältä sisältä.

Silti nyt minä avaan vihalle ilomielin oven. Syleilen ja ammenan siitä voimaa. Surulle ei jää tilaa, se työnnetään sivuun. En tarvitse sitä, sillä ei rakenneta muuria itsensä ympärille ja jäädytetä tunteita.

Rakas sanoi minua joskus jääkuningattareksi, on aika olla sellainen taas.

Elän vanhaa uudestaan

Minä seison siskosi talossa ja kuulen kummityttösi huutavan: "Iskä!" En ole vähään aikaan tuota sanaa lapsen suusta kuullutkaan, mietin. Etsin taas sinua väkijoukosta, vaikka miksi sinä täällä olisitkaan. Et ole täällä ikinä käynyt, siskosi osti tämän talon vasta viime vuoden lopussa.
Katse kiertää asuntoa ympäri; kirjahyllyssä on sinun kuvasi. Vaikka mielestäni tuo mies noissa kehyksissä et ole sinä, silmäsi ovat sairautesi sumentamat. Se kuva otettiin poikamme ristiäisissä. En tiennyt silloin kuinka kipeä olit, väitit kivenkovaa olevasi terve. Pelkäsitköhän, että hylkäisin sinut jos tietäisin totuuden? En minä jättänyt, kun kaikki paljastui. Olin luovuttamassa monta kertaa, mutta hetkeksikään en meistä irti päästänyt.

Poikasi ei edes tunnista isäänsä kuvasta. "Vaikea uskoa, että sinäkin olet jo 3-vuotias!"hihkaisee äitisi siskonpojallesi. Kaikki oli niin toisin kolme vuotta sitten. Minä ison mahani kanssa, sinun kanssasi yhteisessä kodissa. Tulevaisuus auki. Nyt on vain minä ja lapset. Sekä otteeni pitämässä tiukasti kiinni menneisyydestä. Koska oikeasti päästän irti? Tunnen itseni niin vaillinaiseksi. Olen täysin väärässä paikassa vaikka lankosi halaa minua ja toivottaa tervetulleeksi. Ensimmäinen kerta sisaresi lapsen syntymäpäivillä rikkoo sisältä. Vanhan eläminen ilman sinua ei ilmeisesti helpota vuosienkaan karttuessa.

Kotimatkalla itken pitkästä aikaa. Vain yksi ajatus taas mielessä; Miksi?

Matalalentoa

Koulussa harjoittelu meneillään ja minä mietin haukkasinko liian ison palan. Lapset ainakin tykkäävät olla päiväkodissa, muuta positiivista en keksi. Suoritan koko ajan; työt, kodin ja lapsien hoidon. En ehdi hengähtämään. Uusi parisuhde rakoilee. Kaikki luhistuu, toiset luottavat minun pärjäävän. Pakko jaksaa.

Unessani hetken viivyit, sinut tunsin ihollain.

Minä luokses tulla jo tahtoisin, olen väsynyt kaipaamaan.

Lesken taakka

Kun kuulen, että elämääni ja valintojani on jälleen ruodittu ja kaikki tuomittu, huudan sinua palaamaan.

Ei se haittaisi niin paljon, jos en olisi luullut että minut on jätetty jo kahden vuoden jälkeen rauhaan. Ei se haittaisi niin paljon, jos en olisi luullut että minut lynkannut henkilö oli minun puolellani. Ei se haittaisi niin paljon, jos se henkilö ei olisi läheinen sukulaisesi.

Ja kun sinun sukusi soittaa minulle, hiljennän puhelimen. En pysty puhumaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä energiani riitä tappelemaan.

Miksi sinä et ole täällä selvittämässä asioita? Miksi sinä et olekaan täällä taistelemassa kanssani? Hetken aikaa olisit vielä voinut olla. Tarvitsen sinua vieläkin.

Surun värit

Kaksi vuotta sitten kaikki oli mustaamustaa. Sitä keski vähän yli vuoden. Sittemmin surun väri lähti muuttumaan. Ensin se häivähti violetin puolelle, elämää ei ollut niin vaikeaa kulkea. Nyttemmin se on saanut sinisen sävyn.

Suru on läsnä joka hetki, kouraisee joskus. Kyynelvirtoja olen oppinut hallitsemaan, hana ei aukea enää niin usein.

Viimeksi se aukesi hallitsematta, kun uusi sosiaalitätimme halusi kuulla yksityiskohtia myöten miten rakas kuoli ja miten suruviesti minulle tuotiin, miten lapset reagoivat ja mitä itse tein sekä miten iskä kulkee meidän arjessa mukana nyt. Muistot satuttavat.

Mietin Rakasta jokainen päivä. Sininen suru on haikeana ikävänä läsnä, se ei ole sietämätöntä kipua, joka murtaa minut maitohyllyllä tai jokainen ilta lasten mentyä nukkumaan.

Se on kiitollisuutta, kaikista niistä vuosista ja päivistä. Se on kiitollisuutta, koska hän jaksaa pitää meistä huolta nytkin.

Suojelusenkelini ❤

26. päivä tammikuuta ajan kohti koulua. Radiossa varoitetaan huonosta ajosäästä ja se todella on sitä; tie on liukas loskasta ja jäästä, räntää sataa taivaan täydeltä.

Liikenneympyrässä linja-auto ajaa eteeni, en uskalla lähteä ohittamaan tiellä. Koslan alla on vielä ne onnettomat kitkarenkaat? Miksi en saanut aikaiseksi vaihdettua niitä? Pian bussi katoaa näkyvistä, en uskalla ajaa yli kahdeksaakymppiä. Molemmat kädet puristavat rattia. Ei ole hyvä tunne ollenkaan.

Sama linja-auto on pysähtynyt pysäkille. Hidastan josko se ehtisi tulla takaisin tielle. Bussi ottaa vielä matkustajia kyytiin ja minä ajan keskemmälle tietä. Kun auton toinen etu- ja takarengas osuvat loskaan, se lähtee saman tien hallinnasta.

Auto luistelee ensin toinen kylki menosuuntaan ja sitten toinen. Seuraavaksi se pyörähtää ympäri. En saa autoa hallintaan. Se rymistelee vastaantulijoiden puolelle ojaan. Mihin lapset menee nyt? Puu, käännä rattia! Lopulta tajuan painaa jarrua. Auto pysähtyy, minä tärisen. Linja-auton kuljettaja juoksee ja huutaa: "Mitä sulle kävi?!"

Ei minulle käynyt mitään. Minä tärisen ja sönkötän, että soitan hinaajan hätiin. Samalla hetkellä Rakkaan isä ajaa ohi ja kääntyy ympäri. Tulee halaamaan ja toteaa, ettei kahdesti samassa perheessä.

Hinaaja toteaa autonkin olevan kunnossa. Kumpaankaan, minuun tai autoon, ei tullut naarmuakaan.

Myöhemmin linja-auton kuljettaja toteaa, että minulla oli enkeleitä matkassa. Kukaan ei tullut vastaan, kun auto poukkoili tiellä. Menin juuri puiden välistä ojaan. Ylpeänä sanoin, etten tarvitse kuin yhden.

Se oli kaksi päivää sen jälkeen, kun Rakkaan kuolemasta tuli kaksi vuotta. Rakkaani näytti, että voi vieläkin suojella minua. ❤ Hassua kyllä, siitä päivästä lähtien on ollut seesteinen olo; tunnen hänet täällä vielä.

Kaipaan

Kohta tulee kaksi vuotta täyteen. Kohta on kaksi vuotta siitä kun kaikki vietiin. Sinut vietiin ja sinun mukanasi elämän perustukset. Sinä veit mukanasi minut; en enää tuntenut itseäni, hetkittäin se on vieläkin vaikeaa. Unelmat ja tulevaisuus vietiin.

Pääni tekee sitä taas; välähdyksiä menneisyydestä, joissa sinä olet pääosassa. Jään tuijottamaan tyhjyyteen ja räpytän silmistä pois kyyneleet. Muut kyselevät mikä on ja minä vastaa, ettei mikään.

Minä teen sitä taas; toissapäivänä huomasin halailevani nahkatakkiasi. Kaipaan sinua niin.

Niin tuskaisen läsnä joka hetki, vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisin silmät kuva säilyy, eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo, vaan tuijottaa tuijottamistaan