Todellakin poissa

Tuntuu, että nyt sen vasta kunnolla sisäistää. Sen, ettei mies oikeasti tule enää kotiovesta sisälle,  etten voi enää edes nähdä häntä.

On niin tyhjä olo. Kylmä koko ajan. Valokuvista katsoo se mies, jonka kanssa olin kahdeksan vuotta. Muistan hymyn, äänen, kosketuksen, kaiken...

Tuntuu, kuin sisältä kuolisin pala palalta. Aimo annoksen itseäni laitoin mieheni mukaan hautaan, nyt loppukin kuihtuu pois. Illalla en pysty nukahtamaan, aamulla en meinaa päästä ylös. Lasten takia on pakko. Yritän potkia itseäni eteenpäin, taas lasten takia. Ilman heitä olisin mennyt miehen perässä.

Minä olen kukka ja sinä olit minun veteni. Miten tästä voi ikinä selvitä?

"Rakkaus ei lopu siihen, kun aika jättää

Kauniimmin muistoissa elää

Ikuinen jälki sinusta minuun jää

Mut kaunein on se tunne, miten mulle lauloit

Toivon, että itsestänikin jää

Yhtä kaunis muisto, samaa laulua laulan

Rakkaimmalleni laulan"

Sinua vielä täällä muistelen

Se tuli ja pyyhkäisi yli taas. Kouraisi sydämestä niin lujaa, että tuli oksennus.

Vietettiin mökkiviikonloppua sukuni kesken. Todellakin tykkäsin, seura ja ilma oli mitä parhain. Mutta kotiovella tuli itku. Ensimmäinen reissu ilman rakasta. Eikä se ole vastassa kotonakaan.

Itku on kestänyt tähän päivään. Muistelen. Hyvin usein mielessä toistuu yksi sana; epäreilua.

Voin vannoo kaiken mulle pyhän nimeen, et mä nousen jos mä yhä lipeen

En ole kirjoitellut vähään aikaan. Ilokseni voin todeta, että vaikka tämä toukokuu on ollut mielettömän rankka kihlajaispäivän, rakkaan syntymäpäivän sekä poikamme ensimmäisen syntymäpäivän kera, minulla on ollut myös paljon hyviä päiviä.

Noina merkkipäivinä ja pari päivää niiden jälkeen oli lähellä, etten soittanut itselleni apua. Tuntui, että oma pää konkreettisesti hajoaa kappaleiksi. Tuska ja suru oli sietämätöntä. Itku tuli pelkästään leivän voitelemisesta. Se halus aina kunnon kerroksen voita.

Kuitenkin nyt huomaan, että enemmän on päiviä, kun paino rinnan päällä ei ole läsnä. Voin nauraa aidosti, eikä tarvitse esittää. Iloitsen ajasta lasten kanssa vaikka hyvin usein olen väsynyt tekemään kaiken kasvatuksesta ruuan tekoon yksin.

Pari päivää olen taas hengittänyt vapaasti. Ilman sitä vannetta rintakehän ympärillä. Tiedän, että tuolla se taas vaanii, pyyhkäisee yli ja kahmaisee mukaansa, kun sitä vähiten odotan. Suru. Mutta en odota sen enää menevän pois. Se kulkee minulla mukana loppuelämäni. Ainakin tämä suru kertoo, että minä todella välitin ja rakastin.

Kappale, josta olen saanut voimaa.