Milloin pelkään tytön kaverin vanhempien tekevän pahaa lapselle, kun päästän hänet naapuriin leikkimään. Milloin pelkään ajavani hirveä päin, kun siskoni on kyydissä. Milloin olen varma, että isäni on saanut uuden sydänkohtauksen, kun koko sukuni on yrittänyt soittaa minulle.
Minä pelkään, jatkuvasti. Enkä tätäkään tunnetta päästä ulos, vellon siinä itsekseni veren kohistessa korvissani soittaessani takaisin mummulleni tai kysellessäni mukamas hyväntahtoisena lapselta, mitä kaverilla tehtiin.
Pelko on normaalia. Kaiken ja kaikkien menettämisen pelko ilman perusteita ei ole. En vain tiedä miten tämänkin saisin hallintaan.
