Closed

Lähdettyäsi vedit oven perässäsi kiinni
Kuinka monta päivää, yötä
Kuinka monta viikkoa ja kuukautta olen sillä ovella parkunut
Riuhtonut, huutanut, raapinut sormeni verille

Lähtenyt parin askeleen päähän ja palannut taas
Tuijottanut, vaatinut sitä aukeamaan
Kitunut puolikuolleeksi sen edessä

Tänään tajusin, ettei se voi olla ainut ovi
Täällä on niin sumuista, etten vain näe muuta
Nyt etenen käsikopeloin, tunnustelen kahvaa

Pakko täällä on muutakin olla
kuin itkua ja tuskaa
Täytyy vain olla kärsivällinen,
jotta näkisin taas, ilman sumua

Muistot ja tavarat jotka niistä muistuttaa

Muistan, kuinka pari päivää Rakkaan kuoleman jälkeen raivostuin, kun isäni meni siirtämään Rakkaan työtakkia. Kaikki täytyi olla juuri sillä tavalla, kun mieheni oli ne jättänyt. Mihinkään ei saanut koskea. Hänen vaatteensa juuri siinä, shampoopurkki, Ipadin laturi, kengät...kaikki tavarat odottivat hänen paluutansa kotiin. Niinkuin minäkin.

Neljän kuukauden päästä kohtalokkaasta päivästä sain itkua tuhertaessani raivon puuskan. Otin jätesäkin ja roimasin eteisen naulakosta ne työvaatteet pussiin. Kuljin vessan kautta ja laitoin deodorantit mukaan. Viskoin partahöylät, hajuvesipullot ja hänen hammasharjansa pois. Silloin niiden tavaroiden näkeminen vain sattui liikaa. Lopulta vein kyyneleissä säkin ulkoroskikseen ja paiskatessa kantta kiinni huokaisin syvään. Se oli nyt tehty. Heitin osan hänen tavaroistaan pois. Seuraavaa raivonpuuskaa odottaa vaatehuone ja autotalli. Kaikki ajallaan.

Kihlasormuksen otin pois perunkirjojen jälkeen. Se alkoi painamaan sormessa, miksi pitää kun ei kukaan elävä pidä sitä kanssani? Olisin niin kovasti halunnut olla kihloissa, mutta kannoin sitä oikessa nimettömässä. Se ei enää muistuttanut siitä hetkestä, kun minua pyydettiin vaimoksi vaan siitä, ettei kihlattuani enää ole. Nyt se odottaa rasiassa sitä hetkeä, kun tyttäreni on tarpeeksi vanha kantamaan sitä omassa sormessaan. Rakkaalla on omansa sormessa ikuisesti.

Tänään kuopus vetäisi lipaston laatikosta lappusen, joka sai vedet vuotamaan silmistä. Yksi ainokainen lappu, jossa oli hänen käsialallaan kirjoitettu ohjeet seuraavalle työmaalle, sai minut itkemään sekä miettimään, pitäisikö se säästää. Tästä lapset näkis minkälainen käsiala iskällä oli.

Hassuja ajatuksia. Niitä tulee varmasti olemaan jatkossakin. Silti säästin sen lappusen. Ihan varmuuden vuoksi vain.

Ei niin rakkaat appivanhempani

Vai pitäisikö sanoa ex-appivanhemmat? Käytännössähän se side meidän välillä kuoli. Näistä ihmisistä olen täällä blogin puolella ollut hiljaa, koska he saavat savun nousemaan korvistani jo, kun aukaisevat suunsa. Välit ovat siis täysin olleet poikki Rakkaan hautajaisista lähtien. Miksi?

No tiedättekö, kun puoliso kuolee, sitä luulee, että tämän puolison vanhemmat ja suku ovat siellä sinua ja lapsiasi varten? Tukiverkkona ja kun tässä nyt samassa veneessä ollaan, rakas ihminen poistunut teidän kaikkien elämästä. Ei. Koska appivanhempieni mukaan, se oli minun syyni, että Rakas kuoli. Ja koska he ajatelevat näin, heidän määräyksestään ei kukaan muukaan Rakkaan suvusta saa olla tekemisissä kanssani. Miltä se tuntuu? Siltä, kuin itkisit maassa, et hallitsisi lihaksiasi, joku tulee paikalle piikkarit jalassa hyppimään selkäsi päälle. Joka paikasta vuotaa verta, olet niin syvällä siellä maassa, ettet omin voimin pääse ylös. Suu, korvat, silmät täynnä multaa.

Sitä yritti aikansa pitää välejä, uskoa että he sanovat niin pahasti vain, koska suru sumentaa pään. Ei sitä kauaa jaksa. Kun pitää pitää itsensä kasassa lapsiansa varten, kestää oma suru, ei siihen pysty ottamaan painolastia keneltäkään muulta lisää. Ei tälläisiä syytöksiä.

Leikkasin heidät elämästäni pois. En ikuisiksi ajoiksi, ajattelin silloin. En halunnut pitää heihin yhteyttä millään lailla. Kerran menin vastaamaan tekstiviestillä, tälläkin kertaan asiallisesti "Moi, olit soittanut?". Ajattelin, että nyt tulee edes jotain anteeksi pyytöön päin; vastaus oli sellaista sadattelua, etten kehtaa sitä tänne edes kertoa. Minä kestin sen paasaamisen, kun en voinut edes kauppaan mennä, kun sielläkin kehtasivat tulla huutamaan. Mutta kun kiusattavaksi ei riittänyt minä, vaan tähtäimeen otettiin koko sukuni ja ystäväpiirini, menin tekemään ilmoituksen poliisille. Näytin viestit, puhelut ja kirjeet, kerroin kohtaamisista kaupungilla. Pyysin, että tekisivät tästä lopun, etten minä jaksaisi tälläistä tämän kaiken päälle.

Sen jälkeen oli hieman hiljaisempaa sieltä suunnalta - onneksi. Eilen sitten tulivat poliisit oven taakse koskien tätä ilmoitustani, kuinka tämä kuukausien kiusaaminen kadutti appivanhempiani. Silti minulta ei ole kukaan pyytänyt anteeksi. Kuinka heidän syytöksensä ja sadattelunsa, jotka saivat minut masentumaan entistä enemmän, pitäisi nyt mennä heidän kanssaan selvittämään. Minä meinasin saada paniikkikohtauksen, menin kyykkyyn hengittelemään syvään.

Ei ja miljoona kertaa ei. Minä tunnen nämä ihmiset, minä en halua kohdata heitä. En ilman Rakastani. En niin, etten voi sanoa heidän olevan hiljaa ja paeta paikalta. Joutuisin koppiin heidän kanssaan. Kuuntelemaan, kuinka murhasin Rakkaani, kuinka olen musta leski. 

Poliisit pyysivät miettimään asiaa. Olen miettinyt pääni puhki ja silti vastauksessani on edelleen kaksi kirjainta: EI.

Enkä minä ole läheskään ainut tämän asian kanssa. Minulla on monenmonta kohtalontoveria; leski, jonka appivanhemmilla syyttävä sormi osoittaa häneen. Eikä sekään ole tavatonta, että appivanhemmat tällöin jäävät lesken ja hänen lastensa elämän ulkopuolelle, koska sitä ei yksinkertaisesti jaksa. Lesken niskaan kuorman lisääminen on maailman tyhmin teko. Vain hän on jäljellä enään lapsilleen. Täytyykö puoliorvoista tehdä täysin orpoja?

Happy b-day to me

Jokainen merkki- ja pyhäpäivä on ollut suoraan helvetistä. Tiistaina ollut syntymäpäiväni on päästänyt helpoimmalla, vaikka ei sekään kyyneleittä jättänyt.

Pärähti vuosi lisää mittariin. Tuntuu niin uskottamalta, että olen vielä reilusti kolmenkympin paremmalla puoliskolla. Tämä elämä kun on eletty pikakelauksella siihen, mikä kuuluisi tehdä vasta seitsemän- kahdeksankympin tietämillä. Itkeä rakkaansa haudalla, prkl.

Niin nimittäin lähti minun syntymäpäiväni liikeelle. Vein esikoisen päiväkotiin ja kaarsin hautausmaalle. Sytytin kynttilän ja tuijotin sitä kiveä kyyneleet silmissä. Viime vuonna sä kömmit mun viereen työillan jälkeen, toivotit vielä kerran hyvää syntymäpäivää ja pussasit kaulalle. Tää on vieläkin niin väärin.

Pyyhin silmät hupparin hihaan ja loppu päivä menikin paremmissa merkeissä. Koska äiti ei halunnut kokata, me syötiin kebabia ja koska täytyi olla kakku, mutta tämä äiti ei halunnut leipoakaan, haettiin kaupasta Daimkakku.

Päivä muiden joukossa pienillä bonuksilla. Viikonloppuna mennään tyttöjen kanssa pitkästä aikaa kaupungille. Odotan mielenkiinnolla mitä tästä reissusta tämän porukan kanssa tulee.

Taas me kohdataan kun päiviä ois mennyt vaan

Elämälle kiitos, jatketaan

siitä mihin jäätiin viimeksi kun tavattiin

Meikit naamoilta me naurettiin

Yksi sai kaiken mutta liian aikaisin

toiselta vei musta vuosi hiuksetkin

Minä uskalsin kylmään veteen sukeltaa

Tunnen itseni, nyt kokonaan

Korkkarit kattoon, tää ilta on meille

Mun sielunsiskoille, supernaisille

Laseissa kuohuvaa, silmissä kultaa

Ja auringonnousuun on ikuisuus aikaa

Tiedän, että en ole ainut, jolle tällä tavalla käy, että toinen on lähellä aivan, sitten häntä ei enää näy.

Luettuani erään tekstin, alkoi kiinnostamaan oma motiivini; miksi minä kirjoitan julkisesti? Miksi ihmeessä minä kirjoitan blogia?

Rehellisesti; itselleni. En muista tammikuun lopusta tähän päivään juuri mitään. En muistanut, missä olin ja mitä tein kun Rakkaan poismenosta tuli puoli vuotta. Tällöin luin luonnoksista; Aivan, olin kummitädilläni. Pakenin taas. Itkin taas. Mutta katselin häntä, joka oli menettänyt lapsensa ja sen jälkeen miehensä. Ja hän on pystyy elämään niin suurten menetyksien kanssa. Hain voimaa. Kirjoitan ylös, jotta muistaisin, mitkä olivat tuntemukseni, missä olin ja mitä tein.

Lisäksi kirjoitan, koska haluan kertoa oman selviytysmistarinani. Toivottavasti tämä on sellainen. En leskeytyessäni löytänyt moniakaan blogeja, joita kirjoittaisi leski. Varsinkaan näin nuori leski, jolla on pieniä lapsia. Ehkä joku samassa tilanteessa oleva löytää blogini ja osaa ammentaa siitä voimaa. Tajuaa, ettei olekaan ainut. Kuinka suru on täyttä vuoristorataa ja saa sinut muuttumaan täysin eri ihmiseksi. Ettei tästä selviä, mutta sen kanssa oppii elämään.

Jos sinä, rakas lukijani, olet yksi niistä, joka menetti rakkaansa, minä toivotan sinulle valtavasti voimia. Tukeudu läheisiisi, puhu, hae apua. Sinä pystyt elämään vielä.

P.S. On myös mahtavaa saada välissä tsemppaavia kommentteja, kiitos myös niistä!

Helpompi hengittää

Palasin viikko sitten leskiperheiden tukiviikonlopusta lapsien kanssa. Sai vaihtelua tähän tasapaksuun arkeen ja mennä valmiiseen pöytään. Kaikkein eniten pidin siitä, kun sain puhua.

Sain puhua Rakkaan poismenosta niin paljon kuin halusin. Sain kertoa yhä uudelleen miten se tapahtui. Mitä kaipaan. Mikä suututtaa. Mikä jäi kesken. Kuinka pelkään, etten riitä vanhempana, nyt kun täytyisi olla se isäkin. Kuinka olen vieläkin vain niin rikki. Kuinka en enää huuda tuskaani tai itke niin usein, kuinka olen oppinut olemaan hiljaa, sisäistämään sen asian ja huutaa vain hiljaa sisäänpäin. Kuinka pelkään sitä, että jos en olekaan näin vahva. Entä jos romahdankin joku päivä tämän kaiken takia.

Ja kaikki ymmärsivät 110 prosenttisesti. He nyökyttelivät ja kertoivat omat tarinansa. Lohduttivat. Nämä ihmiset...ei sitä voi sanoin kuvata. Kiitos. Kuin olisi mennyt reppu täynnä ja antanut jokaiselle pienen osan lastista. Reppu ei ole vieläkään tyhjä, tokkopa se tulee ikinä olemaan, mutta nyt se on kevyempi kantaa. Kotiin palukaan tältä reissulta ei tuntunut pahalta.

Nyt on helpompi hengittää. Kiitos.

Hän oli enkeli, joka tarvittiin takaisin rajan tuolle puolen.

Kävin ennustajalla. Tottakai sielläkin tuli pillitettyä.

"Sulta on viety mies pois ihan yhtäkkiä. Teillä oli vahva rakkauden side, se veny ja paukku, mutta ei katkennut koskaan. Hän oli enkeli, miesenkeli täällä maan päällä, joka tarvittiin takaisin rajan tuolle puolen. Tämä mies kulkee sun mukana joka hetki, raivaa esteitä sun tieltäs pois. Toisella puolella hän odottaa sua ja siellä te saatte olla yhdessä taas."

Leuka lattiassa. Miten se tiesi? Itku. Ihanaa, ulkopuolinen kertoo mulle, että Rakas on silti elämässäni mukana. Hullua, mutta helpotti. Ennustaja näki paljon muitakin asioita nykyisestä elämästä ja suunnitelmistani.

Mitä minulle ennustettiin? Rahaa ja rakkautta. Avioliitto, ainakin vielä yksi lapsi, voi olla että toinenkin. Matkustelua, juhlia.

Jäämme odottelemaan, toteutuuko ennustus. Hope so. Haluan ainakin sinne naimisiin. Oman happily ever afterini.

Haudanpalvontaa

Viikosta toiseen mä tuon sun haudalle ruusuja ja kynttilän. Enkä tiedä minkä takia. Säki aina ihmettelit, kun meidän pappan haudalla paloi aina kynttilä. "Ketä kuollutta kiinnostaa, onko siellä kynttilä vai ei?", sä sanoit.

Nyt sullakin palaa, jos ei sada vettä. Mä käyn siellä monta kertaa viikossa; kerään vanhat kynttilät ja kuolleet kukat pois, kastelen, sytytän uudet kynttilät ja asettelen kukkaset. Haudanpalvontaahan se on, mutta mulla ei oo enää muuta keinoa näyttää, että mä välitän.

Lisäksi siellä on rauha. Jos lapset eivät ole mukana, istahdan ja istun niin kauan kuin siltä tuntuu. Tuijotan sitä sun kultaisin kirjaimin kirjoitettua nimeä. Saatan olla vain hiljaa ja polttaa tupakkaa tai sitten puhua pulputan. Välissä itken tai sitten en. Siellä minä olen eheä. Se mun toinen puolikas on lähellä.

"Kastan kukkaset ja sulle puhelen

Ja on aivan niin kuin jotain vastaisit

Tätä kenellekään kertoa voi en

Ymmärtää sen vain nuo pienet orvokit

Lintu lohdutusta laulaa jossakin

Minä tahtoisin niin sinut takaisin"

Johanna Kurkela - Juurrun tähän ikävään

Sinulle

Jossain päin Suomea 2.9.2014

Hei Rakas,

yritän nyt kirjoittaa sulle. Saada päästäni pois kaiken sen, mitä tällä hetkellä haluaisin sanoa.

Saanko sanoa, että olen vieläkin hieman vihainen? Katkera? Kaiken sen jälkeen; sun pettämiset, sekoilut baarissa, kaikki se muukin paha, mitä sä yritit tehdä mun selkäni takana, mutta jäit kerta toisensa jälkeen kiinni. Jätit mut 3-vuotiaan ja koliikkivauvan kanssa yksin kaikiksi niiksi öiksi ja päiviksi yksin itkemään kotiin, kun sulla oli vaan tarve päästä pois? Kyllä mäkin olisin halunnut pois hetkeksi. Mä olin vaan niin väsynyt...

Ja kun me oltiin puhuttu ja puhuttu lisää. Puhuttu ammattiauttajan kanssa ja saatu solmut aukeemaan. Saatu uusi alku. Sä saanut mut rakastumaan ittees vieläkin enemmän, näkemään taas sen ihmisen, jonka mä tapasin silloin vuonna 2006. Kaiken sen jälkeen sä kehtaat jättää mut yksin? Kehtaat jättää sun lapset yksin?

En mäkään pulmunen ole. Vieläkin olen vaikea ihminen ja ymmärrän, ettet aina jaksanu mua. Varsinkaan silloin, kun en ollu saanu nukuttua viikkoon. Mutta aina sä tulit, kun mä olin romahtamassa, sä otit mut kiinni. Sä halasit ja suukottelit, vakuuttelit, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Sä olit mun prinssi, vähän renttu, mutta mun prinssi silti. Enkä mä tiedä, mitä mä teen ilman sua. Mulla on suunta vieläkin ihan hukassa. Meidän piti muuttaa lähemmäs sun töitäs. Mun piti hakea sieltä töitä. Kattoa omaa taloa ja tehdä myöhemmin iltatähti. Meidän piti istua vierekkäin kiikkustuoleissa ja muistella mitä kaikkea hullua tulikaan nuoruudessa tehtyä.

Mä en haluais velloo tässä surussa ja tiedän, ettet säkään haluais niin, mutta en mä voi sille mitään. Sä oot kaikkialla vaikket oo missään. Sun farkkus on vieläkin makkarin tuolilla, siinä mihin sä ne jätit. Sun lippis on vieläkin hattuhyllyllä. Mä pesin sen viime viikolla vaikken edes tiedä minkä takia. Sun nimellä tulee kirjekuoria vieläkin viikoittain. Ja tieks mitä? Sun poikas on ihan ilmetty sinä. Välillä tekee pahaa, kun meidän kaverit puhuu Pikku-Rakkaasta, mutta se on niinku sinä, leuan kuopasta pieniin lättäjalkoihin.

Muistatko, kun me puhuttiin, että entä jos meistä jompikumpi kuolee? Mä sanoin sulle, etten ikinä selviäis siitä. Että mä varmaan masentuisin ja tulisin perässä. Mä kerron sulle salaisuuden; musta tuntuu, etten ikinä selviä ja masentunut olen, mutta en tuu perässä vielä. Mä lupaan jaksaa tän loppuun asti.

I will always only be in love with you,
Fiona

Paska äiti

Tänä iltana aloin miettiä itseäni äitinä. Aluksi vellottiin siellä itsesäälissä. Olen paska äiti.

Koska hyvät äidithän eivät avaa ääntänsä. Minä huudan. Aina välillä paukkuu pinna ja aivan törkeesti. Niinkuin tänäänkin. Esikoinen meinasi juosta auton alle kaupan parkkipaikalla. Minä harppasin pari juoksuaskelta ja koppasin syliin. Tyttö autoon ja suoraa huutoa, että parkkipaikalla ei juosta.

Hyvät äidit jaksaa pitää kodin siistinä. Näkisittepä tämän kämpän. Leluja tursuaa joka paikasta, tiskit odottavat lentoaan tiskikoneeseen, ruokapöytä pyyhkimistä, pyykitkin ovat vielä koneessa.

Hyvät äidit jaksavat leipoa sämpylöitä iltapalaksi. Meillä syötiin leipää ja viilistä.

Hyvät äidit jaksavat pitää huolta itsestään. Minä kuljin tänään pipo päässä, koska eilen nukahdin sohvalle vaikka piti mennä suihkuun.

Hyvillä äideillä on aina syli auki. On minullakin, mutta tänä iltana makasin velttona sohvalla, kun kaksikko kiipeili päällä ja nauroi.

Sitten tajusin, että ne nauroi. Minun lapseni ovat iloisia. Tyttö suostuu nyt seitsemän kuukauden jälkeen tulemaan isänsä haudalle sytyttämään kynttilän, eikä seuraavan yönä nähdä painajaisia ja itketä niin, että silmät ovat turvonneet aamullakin.

Jaksan joka päivä viedä lapseni pihalle. Puistoon, pyöräilemään, möyrimään hiekkalaatikolle ja kiipeilemään puissa. Jaksan tehdä joka päivä ruokaa. Tänään väsäsin kanapastaa ja nirppanokat söivät sitä monta lautasellista. Jaksan joka päivä huolehtia puhtaat vaatteet päälle. Jaksan joka päivä suukottaa ja kertoa, että rakastan.

Enköhän minä jaksa olla ihan hyvä äiti. En superäiti, mutten kaukanakaan siitä.