No tiedättekö, kun puoliso kuolee, sitä luulee, että tämän puolison vanhemmat ja suku ovat siellä sinua ja lapsiasi varten? Tukiverkkona ja kun tässä nyt samassa veneessä ollaan, rakas ihminen poistunut teidän kaikkien elämästä. Ei. Koska appivanhempieni mukaan, se oli minun syyni, että Rakas kuoli. Ja koska he ajatelevat näin, heidän määräyksestään ei kukaan muukaan Rakkaan suvusta saa olla tekemisissä kanssani. Miltä se tuntuu? Siltä, kuin itkisit maassa, et hallitsisi lihaksiasi, joku tulee paikalle piikkarit jalassa hyppimään selkäsi päälle. Joka paikasta vuotaa verta, olet niin syvällä siellä maassa, ettet omin voimin pääse ylös. Suu, korvat, silmät täynnä multaa.
Sitä yritti aikansa pitää välejä, uskoa että he sanovat niin pahasti vain, koska suru sumentaa pään. Ei sitä kauaa jaksa. Kun pitää pitää itsensä kasassa lapsiansa varten, kestää oma suru, ei siihen pysty ottamaan painolastia keneltäkään muulta lisää. Ei tälläisiä syytöksiä.
Leikkasin heidät elämästäni pois. En ikuisiksi ajoiksi, ajattelin silloin. En halunnut pitää heihin yhteyttä millään lailla. Kerran menin vastaamaan tekstiviestillä, tälläkin kertaan asiallisesti "Moi, olit soittanut?". Ajattelin, että nyt tulee edes jotain anteeksi pyytöön päin; vastaus oli sellaista sadattelua, etten kehtaa sitä tänne edes kertoa. Minä kestin sen paasaamisen, kun en voinut edes kauppaan mennä, kun sielläkin kehtasivat tulla huutamaan. Mutta kun kiusattavaksi ei riittänyt minä, vaan tähtäimeen otettiin koko sukuni ja ystäväpiirini, menin tekemään ilmoituksen poliisille. Näytin viestit, puhelut ja kirjeet, kerroin kohtaamisista kaupungilla. Pyysin, että tekisivät tästä lopun, etten minä jaksaisi tälläistä tämän kaiken päälle.
Sen jälkeen oli hieman hiljaisempaa sieltä suunnalta - onneksi. Eilen sitten tulivat poliisit oven taakse koskien tätä ilmoitustani, kuinka tämä kuukausien kiusaaminen kadutti appivanhempiani. Silti minulta ei ole kukaan pyytänyt anteeksi. Kuinka heidän syytöksensä ja sadattelunsa, jotka saivat minut masentumaan entistä enemmän, pitäisi nyt mennä heidän kanssaan selvittämään. Minä meinasin saada paniikkikohtauksen, menin kyykkyyn hengittelemään syvään.
Ei ja miljoona kertaa ei. Minä tunnen nämä ihmiset, minä en halua kohdata heitä. En ilman Rakastani. En niin, etten voi sanoa heidän olevan hiljaa ja paeta paikalta. Joutuisin koppiin heidän kanssaan. Kuuntelemaan, kuinka murhasin Rakkaani, kuinka olen musta leski.
Poliisit pyysivät miettimään asiaa. Olen miettinyt pääni puhki ja silti vastauksessani on edelleen kaksi kirjainta: EI.
Enkä minä ole läheskään ainut tämän asian kanssa. Minulla on monenmonta kohtalontoveria; leski, jonka appivanhemmilla syyttävä sormi osoittaa häneen. Eikä sekään ole tavatonta, että appivanhemmat tällöin jäävät lesken ja hänen lastensa elämän ulkopuolelle, koska sitä ei yksinkertaisesti jaksa. Lesken niskaan kuorman lisääminen on maailman tyhmin teko. Vain hän on jäljellä enään lapsilleen. Täytyykö puoliorvoista tehdä täysin orpoja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti