En enää puhu Rakkaasta. En halua vaivata ketään, muistuttaa, että suru kulkee kanssani käsi kädessä vieläkin. En halua miettiä, miltä hänen kosketuksensa tuntui. Muisto saa minut välittömästi itkemään. Sivelen hänen korujansa salaa hymyillen. Vilkaisen valokuvia jotten unohtaisi hänen hymyään.
Kun pari yötä sitten Rakas tuli minulle pahoittelemaan poissaoloaan ja pyytämään laittamaan sormukseni oikeaan sormeen yhden polven varassa, minä enempää miettimättä ryntäsin halaamaan ja suutelemaan häntä.
Ja kun tämä uni sai minut ulvomaan ikävääni, tein senkin salaa.
En enää ole siellä, missä toivoa ei näy. En enää rukoile iltaisin, etten seuraavana aamuna heräisi. En enää ihmettele mitä järkeä tässä elämässä on tai mitä minun pitäisi tehdä. En enää ole jatkuvasti vihainen maailmalle, koska hänet riistettiin pois niin pian.
Vaikken asu siellä pimeydessä, se vierailee luonani alvariinsa. Kaipaus painaa rinnassa ja kyynel silmäkulmassa. Suru ei häviä, siihen turtuu. Taakan kestäminen on päivä päivältä helpompi kantaa, mutta ikinä se ei häviä. Se saa kyseenalaistamaan nykyisen parisuhteeni, lupaani jatkaa elämää.
"Elämä on eläviä varten", sanoi Rakkaan äiti minulle syntymäpäivänäni. Silti puolet sydämestäni on vieläkin taivaassa.
