Se oli sun lämpö jolla mut koukkuun sait

"Miksi sinä alunperin aloit seurustelemaan Rakkaan kanssa?" Kysyjä on parisuhdeterapeutti, hän toistaa kysymyksen. Nakkelen hartioitani ja hymyilen häpeissäni. "Rakas halus oikeesti olla mun kanssa. Hyväksyy ja rakastaa mua sellasena, kun mä oon. Mä tiedän, että se tekee ihan mitä vaan mun puolesta." Toisten edessä noin merkityksellisten asioiden sanominen ei ole ollut minulle ikinä helppoa. Rakas istuu viereisellä tuolilla, ottaa kädestä kiinni. Katsoo minua terveillä silmillä. Ei päihteen sumentamilla, jotka tekivät seinän sen oikean Rakkaan ja muun maailman välille. Ei niillä silmillä, mitkä olivat ajaneet meidät tähän pisteeseen. Lupaa yrittää kovemmin. Kun on tuntenut toisen niin monta vuotta, tietää koska se toinen puhuu totta. Siinä hetkessä tiesin, että tästäkin me selvitään. Tämä on vain yksi ylämäki, mikä täytyisi taas tarpoa, yhdessä. Se oli torstai 23.1.2014.

Nyt minä istun sängynlaidalla ja pitelen rinnasta. Kipu puristaa, hengittäminen on vaikeaa. Päivän sisältä jäytävä ontto olo ja poissaolokohtaukset purkautuvat fyysisesti rytmihäiriöinä. Kaipaan häntä. Kaipaan sitä tunnetta, mikä hänen kanssaan oli. Rakastettu. Ihan sama mitä eteen tulee, minulla on kallio. Kuinka vapauttavaa on itkeä toisen sylissä. Tuntea lohdutusta. Ei ole sitä enää, tokkopa tulee olemaankaan. Muille kuolema on tabu. Suru heikkoutta.

Lopulta kyyneleet tyrehtyvät, sydänkipu lakkaa. Olen vain väsynyt. Silmät painavat, tuskin saan pidettyä niitä auki. Haluan vain kääriytyä peittoon ja unohtaa tämän päivän.

Mulla on kaikki muu, mut mä oon yhtä vailla

Istun luokkahuoneessa, kankaalla on kuva autosta katollaan. Ahdistaa. Se auto ei ole rytyssä, rakenteet ovat kestäneet. Tuosta varmaan matkustajat selvisivät, jos olivat vöissä.

***

Opettaja kertoo kuinka ihminen on mahdollista elvyttää henkiin pitkänkin ajan jälkeen, kun sydän on pysähtynyt. Miksei Rakasta elvytetty? Todettiin vain heti kuolleeksi. Apu oli paikalla parin minuutin päästä.

***

Ihmisen shokkioireet, kun läheinen on kuollut. "Kohtaat naisen, jonka äiti on kuollut puoli tuntia sitten yllättäen. Nainen ei ota kontaktia ympäristöön. Naisen avomies yrittää lohduttaa naista. Mitä teet?" En mitään. Opettaja nyökkää. Käymme loput shokin oireet läpi. Paha olo hyökyy päälle, kurkkua kuristaa. Puristan käsiä nyrkkiin, nyprään laukun kulmaa, räpyttelen. Teen kaikkeni, jotta en anna sen näkyä ulospäin. Muistijälki on vahva. "Usein näissä tilanteissa ihminen tekee käännöksen elämässään, etsii sille uuden tarkoituksen." Niin minä tein, kouluttaudun hoitajaksi, jotta voisin estää muiden kärsimyksen. Jotta voisin auttaa. Jotta ketään ei joutuisi käymään sitä helvettiä läpi, mitä minä käyn. "Näissä koulutuksissa huomaa, jos joku on joutunut käymään surun elämässään läpi." Hän katsoo suoraan minuun. Pakkaan laukkuni ja ryntään autoon. Kyyneleet puskevat voimalla, enkä voi kuin huutaa kipua. Minkä helevetin takia sinut otettiin?

***

Istun kahvipöydässä anoppilassa. Pyydän Rakkaan äitiä kaivamaan ruumiinavauspöytäkirjan esiin. Haluan lukea sen nyt. Kolme vuotta väistelin sen asiakirjan näkemistä, nyt haluan tietää. Ensimmäisellä sivulla lukee salaustaso 3, salassa pidettävä. Toisella sivulla asianosaisten nimet, Rakkaan nimi ja syntymäaika. Siinä alapuolella lukee minun nimeni ja syntymäaikani. Viimeinen asiakirja, jossa me olimme pari, yhtä, me.

Tavaan koko nivaskan läpi. Ei murtumia, sisäelimissä ei mitään poikkeavaa tai vuotoja. Sääressä suurehko mustelma, mutta ei suurempaa. Pientä vuotoa sydämessä, ei vakavaa. Keuhkoissa tummumia viitaten tupakointiin. Pää...pää ihan rikki. Kallon luut murskana, aivoissa suuria verenvuotoja, aivonesteet vuotaneet, osa aivojen poimuista suoristuneet iskujen voimasta. Rakkaalla ei ollut mitään toivoa. Vähintään aivokuollut, jos olisi saatu elvytettyä.

Hänelle ei annettu mahdollisuutta. Meille ei annettu toivoa. Ei. Yhtään. Mitään.


Kun päivii sun kaa enää vietä en
Tulee mieleen se
Nyt mä seison yksin täs kielekkeel
Ku mun viereinen on vain tyhjä paikka
Kai meni pieleen se
Ei olla tääl enää yhtä aikaa
Mul on kaikki muu
Mut mä oon yhtä vailla

Me oltiin ikuisii
Meidät kappaleiksi revittiin
Pala palalta se syö mua sisältä
Ollaan kahen maailman välillä
Ja mulla on ikävä

Sä oot edelleenkin muisto
Edelleenki mulle vaan ikuista
Mä en välitä noist muista
Ku halusin vaan kuiskaa sun korvaan
Et kaikki tääl on hyvin
Yritän kovaa, mut yhteys vaan pygii

Näätkö mut vielä
Hei etkö sä tiedä
En ilman sua selviä elämäst
Sillä sä loistat pimeäs
Mikael Gabriel - Loistat pimeäs

Meidät kappaleiksi revittiin

Törmään taas tuttavaan vuosien takaa.
"Miten sä olet jaksanut?"
Mitäköhän sanoisit jos kertoisin että juuri tällä hetkellä käyn läpi sitä aikaa, kun tuntuu etten saa henkeä? Kun minua itkettää jatkuvasti, mutta kyyneleet eivät löydä reittiä pois silmistä? Että olen taas hukassa, kaipaan puhumista Hänen kanssaan? Että joka ikinen päivä muistoja virtaa mieleen kahdeksan vuoden ajalta, mutta en sano sitä ääneen. Että olen jämähtänyt, tulevaisuus ei näytä odottamisen arvoiselta. Että pelkään, Hänen hylkäävän minut, eikä suojelekaan minua enää.
Ihan hyvin ja pieni nyökkäys päälle. Se rauhoittaa ihmisiä. Saa uskomaan, että elämä jatkuu.

"Miten te ootte pärjännyt lasten kanssa?"
Jos puhuisin totta, vastaisin että olen välillä niin väsynyt. Lapseni eivät ole sieltä helpommasta päästä. On ollut hetkiä, kun olen istunut kylpyhuoneen lattialla kädet korvilla ja huutanut: Lopettakaa, mä en jaksa enää!
No onko meillä ollut muuta mahdollisuutta, kuin pärjätä?