Törmään taas tuttavaan vuosien takaa.
"Miten sä olet jaksanut?"
Mitäköhän sanoisit jos kertoisin että juuri tällä hetkellä käyn läpi sitä aikaa, kun tuntuu etten saa henkeä? Kun minua itkettää jatkuvasti, mutta kyyneleet eivät löydä reittiä pois silmistä? Että olen taas hukassa, kaipaan puhumista Hänen kanssaan? Että joka ikinen päivä muistoja virtaa mieleen kahdeksan vuoden ajalta, mutta en sano sitä ääneen. Että olen jämähtänyt, tulevaisuus ei näytä odottamisen arvoiselta. Että pelkään, Hänen hylkäävän minut, eikä suojelekaan minua enää.
Ihan hyvin ja pieni nyökkäys päälle. Se rauhoittaa ihmisiä. Saa uskomaan, että elämä jatkuu.
"Miten te ootte pärjännyt lasten kanssa?"
Jos puhuisin totta, vastaisin että olen välillä niin väsynyt. Lapseni eivät ole sieltä helpommasta päästä. On ollut hetkiä, kun olen istunut kylpyhuoneen lattialla kädet korvilla ja huutanut: Lopettakaa, mä en jaksa enää!
No onko meillä ollut muuta mahdollisuutta, kuin pärjätä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti