Rakas, tyttösi täytti tällä viikolla kuusi kokonaista vuotta. Raivoava pieni uhmapää, jonka erikoisuuden ja todellisen arvon unohdan välillä arjen keskellä. Unohdan sen siinä, kun tyttö vetää peittoa päälle, kun pitäisi herätä ja lähteä eskariin. Unohdan sen siinä, kun tyttö polkee jalkaansa lattiaan saamatta tahtoaan läpi. Unohdan sen siinä, kun täytyisi saada omat koulutehtävät tehtyä ja tyttö vaatimalla vaatii huomiota. Meillä on taas tavallinen arki, pyykinpesusta neuvolakäynteihin. Meille on normaalia käydä haudalla ja antaa lentosuukkoja taivaalle. Vasta, kun tytön eskarikaveri kiertää asunnon ympäri ja kysyy: "Missä teidän iskä on?", havahduttaa, että leskiperhe ei ole normaali ydinperhe. Eivät muiden lapset tiedä, mitä kuolema on. Kun kerron että meidän iskä on taivaassa, lapsi kysyy silmät pyöreinä, että miten meidän iskä sinne meni. Sellaisina hetkinä muistan, että lapsesi ovat enemmän. Ainoat, mikä sinusta jäi. Ainoat, joissa sinä vielä elät. Vaikeat, ihanat, erityiset lapseni.
Tiedän, eivät riitä voimani pelastaamaan koko maailmaa, mut sulle sen lupaan
Vannon, kaatukoon taivas päällemme
Vaikka sortuvat seinät
mä sun untas valvon
Saat yösi nukkuu rauhassa
Vaik myrsky yltyy, mä lähde en
Mä vannon sen
Kuulen hengityksen rauhallisen
Oon tässä peittelen sut, jään viereen valvomaan
Kaatukoon taivas päällemme
Vaikka sortuvat seinät
mä sun untas valvon
Saat yösi nukkuu rauhassa
Vaik myrsky yltyy, mä lähde en
Mä vannon sen
