Tää laulu on sulle

Ylämäki, alamäki... Miten tämä on mahdollista, että pari päivää menee hyvin ja kohta löytää itsensä taas pohjalta? Koska tämä kipu loppuu?

"Tää on laulu sulle 

tää on laulu ikävästä 

laulu lohduttomista eron 

kyyneleistä

Mä puhun sulle aina silloin 

kun muut ei nää, 

kun ikävä kasvaa niin suureks 

että sen alle jää

ja kerron mitä meille kuuluu

miten elämä on mennyt 

ja mitkä haaveet toteutui 

ja mitkä haaveet sun 

myötä hautautui"

Tähän kotiin ei palaa isä koskaan

Esikoinen muistaa joka päivä sanoa, ettei hänellä ole enää isää ikinä. Minua tuo lause pistää sisältä. Joka kerta selitän, että hänellä ja pikkuveljellä on aina isä. Isi vain meni taivaaseen ja suojelee meitä sieltä. Mutta iskä on ja pysyy.

Eihän kolmivuotiaan todella konkreettinen ajatusmaailma käsitä sellaista asiaa. Odotan sitä päivää, kun lapset oikeasti ymmärtävät, eikä minun tarvitse selittää taas miksi isi ei tullutkaan kotiin vaikka lupasi.

Tarve rakastaa

Minä haluan rakastaa. Enemmän haluan tulla rakastetuksi.

Rakastan lapsiani ehdoitta, mutta se rakkaus on ihan erilaista, mitä rakastettujen välillä on.

Tiedättehän sen ensihuuman? Kun jokainen erossa vietetty sekuntti on tuskaa. Kun sydän alkaa hakkamaan, kun tulee tekstiviesti. Onkohan se se? Mennä toisen kainaloon, tuntea lämpimän ihon kosketuksen. Toisen sydämen lyönnit.

Minä rakastankin. Rakastan valtavasti. Niin paljon, ettei sitä voi sanoiksi pukea. Mutta tuota toista ihmistä ei ole enää täällä. Minulla ei ole enää rakastettua. Minua ei enää suudella iltaisin ja toivoteta hyvää yötä. Minulle ei enää soiteta töistä ja kerrota, koska tullaan kotiin. Ei enää "Oli hyvää ruokaa mamma. Kiitos." Kukaan ei enää kysy, mitä lapset ovat tänään puuhanneet.

Muistan viimeisen iltamme yhdessä. Olin itkuinen, hän otti syliin. Siinä minä makasin, hänen paljaan vatsansa päällä ja imin kehon lämpöä itseeni. Kuuntelin sykkeen ääntä silmät kiinni. Olin niin kiitollinen siitä hetkestä, ihan kuin olisin tiennyt...

Ja taas minä itken. Itken kaiken sen tähden mitä minä menetin. Mitä me menetimme...

Hetkittäin onnellinen

Tänään ajoin kotiin ystävän luota. Lapset nukkuivat takapenkillä. Laitoin radionkin kiinni, oli niin ihanan hiljaista. Ja silloin mä ajattelin ensimmäisen kerran moneen viikkoon: Oon mä joskus onnellinen. Minulla on kaunis koti, jossa ei tarvitse pelätä, toimivat auto takapuolen alla, hyvää ruokaa jääkaapissa, ei rahahuolia ja mikä tärkeintä; kauniit, terveet lapset sekä kourallinen loistavia, ihania ystäviä, joihin voin luottaa kuin kallioon.

Rakas, mä en ookkaan yksin. Mä selviän.

"Oon mannu lattialla miettinyt miten täällä selvitään
oon huutanut keuhkot pihalle, on tuntunut ettei pysty hengittää
mut oon täällä vielä
en anna pelon mua koskettaa"

Kaipaus ei häviä

Tänään minua itkettää. Tänään tämä paha olo ottaa vallan. Lapset ovat olleet koko päivän tukiperheessä. Tulevat kohta takaisin kotiin. Ahdistaa. Haluaisin vain juosta maailman ääriin. Kauan kaikesta. Kauas velvollisuuksia ja arkea. En voi. Täytyy korjata ryhti. Nokka pystyy ja eteenpäin. Minä yritän. Oikeasti, yritän niin paljon päästä yli, mutta se tuntuu toisinaan toivottomalta.

Kaipaan kaikkea hänessä. Kosketusta, ääntä, tuoksua, ihon lämpöä, ihan kaikkea. Välillä toivon, että saisin muistinmenetyksen. Unohtaisin kokonaan mieheni. En muistaisi enää kaivata. En muistaisi surra. Joka päivä tulee pohja vastaan. Kun tulee lava-auto vastaan tiellä. Kun tulee tietty kappale radiosta. Kun haistan Hugo Bossin. Kun menen yksin nukkumaan.

"Eksyin mun tieltä, en löydä takaisin todellisuuteen.
Luulen, en tiedä, vaan tunnen sut, en mä nää tai kuule.
Sust merkkikään.

Kun sä et oo mun mies. Mun mieles mä elän sut uudestaan.
Kun sä et oo mun mies. Kun silmät vaan suljen, oot vieressä.
Kun sä et oo mun mies. Mun mieles mä elän sut uudestaan.
Kun sä et oo mun mies. Kun silmät vaan suljen, oot vieressä.

Kirjottaa vihkoon on vaikeeta edes mitä jään vaille.
Toivon, et vaihe tämä on ja pystyn unohtaa kaiken, kun en nää sust merkkiikään."

Ei pelkoa enää

En enää pelkää kuolemaa. Jos minut kuolo vie huomenna, sitten vie. Lähinnä se olisi helpotus. Ei olisi tätä ainaista taistelua, rämpimistä.

Siivoa, syötä, vaihda vaippa, älä tukehdu, leiki edes vähän isomman kanssa, vie pihalle, kyllä sä jaksat, kauppaan, ruuan teko, pyykit koneeseen, taas täytyisi syöttää, älä jää peiton alle makaamaan, pyykit koneesta, siivoa taas.

En halua kuolla, se ei olisi oikein lapsiani kohtaan. Viedä heiltä vielä äitikin. Heidän takia minun on pakko jaksaa. Mutta silti olen pedannut oman kuoleman täysin. Henki- ja tapaturmavakuutukset on. Velat on maksettu. Pankkiasiat kaikki yhdessä pankissa. Testamentti, jossa ohjeet hautajaisiin ja toive lasten huoltajasta pankin tallelokerossa.

Itse olen rämpinyt sellaisen paskan läpi kohti mieheni perunkirjoitusta, että tämä kaikki on vähintä mitä voin tehdä, mikäli minulle pahin käy.

Toivon, että jonain päivänä olen onnellinen. Että suru oikeasti joku päivä muuttaisi muotoansa. Ehkä joskus löydän elämääni ihmisen, jonka kanssa haluan aloittaa kaiken alusta. Nyt minä haluan kuitenkin parantua, eheytyä. Ihan rauhassa.

Kaipaan sua niin

Kaipaan sua niin ettei uskoisikaan

lähdinhän varmoin mä elkein

vaan nyt kun unissa sinut vain saan

sielu on säleillä melkein

Jos oisit tässä sua päästäisi en

sylissäin hellisin pitkään

häätäisin huolesi pois hyväillen

tunteitain jos epäilitkään

Kaipaan sua niin

hetkiin herkkiin ja haavoittuviin

Kaipaan tuoksuas, ääntäsi sun

muistan hiustesi tunnun

Kaipaan sua niin

hetkiin huikean onnellisiin

Luulin eron mä kestäisin tään

mutten kestänytkään

Seppeleen solmisin otsalles sun

luoksesi tulla jos voisin

Löytäisin onneni kadotetun

sinua niin jumaloisin

Kaipaan sua niin 

hetkiin herkkiin ja haavoittuviin

Kaipaan tuoksuas, ääntäsi sun

muistan hiustesi tunnun

Kaipaan sua niin

hetkiin huikean onnellisiin

Luulin eron mä kestäisin tään

mutten kestänytkään

Kaipaan sua niin 

hetkiin herkkiin ja haavoittuviin

Kaipaan tuoksuas, ääntäsi sun

muistan hiustesi tunnun

Kaipaan sua niin

hetkiin huikean onnellisiin

Luulin eron mä kestäisin tään

mutten kestänytkään

Miksi?

Yksi kuukausi, melkein kaksi viikkoa siihen päälle. Niin kauan siitä on, kun elämä pukkasi minut ja lapseni alas. Niin alas, että on vaikea hengittää.

En muista siitä illasta juuri mitään. Muista sen toivon, että kaikki on hyvin kuitenkin. Soittelimme rakkaani kanssa vielä seitsemän aikaan illalla. Hän oli väsynyt, todella väsynyt. Minä käskin nukkua vähän aikaa, ennen kuin lähtee ajamaan. "En mä, mä haluan äkkiä vaan kotiin nukkumaan." Minä tyydyin tähän. Jouduin lopettamaan, laitoin lapsia nukkumaan. "Nähdään, ku oot tää. Moikka." Meni tunti, meni puolitoista. Ei sillä voi näin kauan mennä. Missä se on? Yritin soittaa. Monta kertaa. Kukaan ei vastannut. Lähetin tekstiviestiä. Ehkä se huudattaa musiikkia, eikä vaan huomaa, että mä soitan.

Puolen tunnin päästä pihatiellä näkyi auton valot. Noni, nyt se tuli. Eiku...poliisi? Menin etuovelle, ehkä ne ei kuitenkaan tule meidän ovelle. Kyllä ne tuli. Voi helvetti, mitä se poika on mennyt tekemään, että poliisit haluaa mua tähän aikaa kuulustella?

- Ei oo ikinä hyvä juttu, jos poliisit seisoo mun eteisessä. Mikä tää juttu on?
- Eikä ole nytkään. Istu alas.

Siinä vaiheessa se iski tajuntaan. Suruviesti. Ne tuo mulle suruviestiä! Silmät alkoivat vuotaa.

- Sun miehes oli ilmeisesti tulossa kotiin. Nyt on käynyt niin, että hän on menehtynyt. Jäljistä päätellen nukahti rattiin.....auto pyöri kymmenen metriä ilmassa.....törmäsi puuhun.....neljän metrin pala latvaa.....ei vastannut.....ei mitään tehtävissä...

Poliisi otti taskustaan muruni lompakon ja puhelimen.  "Sä soitit aika monta kertaa."

Tottakai soitin. Miksen olisi soittanut? Missä rakas on? Saanko mä mennä kattoon sitä? Mä haluan nähdä sen, miksen saa? Miksi näin tapahtuu? Miksi mun lapsilta vietiin isä? Miksi mut jätettiin tänne yksin? Miksi? Miksi? Miksi?