Toinen Joulu

Toinen Joulu ilman Rakasta. Tänä vuonna jaksoin leipoa lasten kanssa pipareita, tehdä jouluruuat sekä joulusiivon. Hössöttää niinkuin vanhoina hyvinä aikoina.

Enkä itkenyt kuin kerran. Kun ikävä iski taas. Kuinka olisin halunnut että Rakas on se, joka leikkii pojan kanssa kauko-ohjattavalla autolla. Kuinka olisin halunnut, että Rakas on se, joka leikkaa kinkun ja sytyttää saunan.

Olen oikeassa ja väärässä paikassa samaan aikaan. En enää edes tiedä rakastaako uusi mieheni minua oikeasti vai eikö osaa vain erota. Hän ei sano sitä minulle. Rakkaan kanssa tiesin, että minun kuuluu olla hänen kanssaan. Uuden kanssa luulen tietäväni sen hetkittäin. Toisessa hetkessä ajattelen, että minun kuuluu olla yksin, koska elämäni rakkaus on pilvien päällä.

Isäinpäiväkahvit

Iloinen hoitotäti tulee luokse. "Annatko tämän kutsun isälle isäinpäiväkahville?" Mahasta kouraisee. Pakotan itseni katsomaan silmiin ja kerron miten asia on. Ei tule. Ei voi tulla. Eikä poika muista isiä.

Tytön hoitaja kysyy kenelle isäinpäivälahja tehdään. Tyttö on itse kertonut iskän kuolleen. Kylmää taas.

Kukaan ei tarkoita pahaa. Pakkohan heidän on kysyä. Ensimmäiset puoliorvot heillä, kuulemma. Pelottaa kohdata nämä päivät taas vaikka Uusi on kuvioissa. Pelottaa, koska olen taas surullinen. Minun pitäisi olla onnellinen. Silti en muuta tee kuin ikävöin.

We could have had it all

Seison koulun käytävässä, silmäilen luokkatovereita. Meitä yritetään saada tutustumaan toisiimme. Olen valmis uuteen. Niin innoissani, etten pysty kuin hymyillä. Minä pääsiin tänne! Meitä oli monta yrittäjää ja kelpasin viimeinkin johonkin, mitä todella haluan. Aamun tunnit menevät hyvin. Lähinnä keskustelemme ja tutustumme rakennukseen. Tämä rakennus sijaitsee sen vieressä, jossa opiskelin ensimmäisen ammattini. Siinä opiskeli myös Rakkaani. Olimme silloin jo yhdessä. Siitä ajasta tuntuu olevan valovuosi.

Kaikki menee hyvin, esitellessäni itseni en kerro olevani leski, en kerro että hautasin lasteni isän ja puolisoni. Koulun tutustumiskierros vie viereiseen rakennukseen. Kenkiin kerääntyy monta kiloa lisää painoa. Sydän tykyttää, kädet tärisevät. Katseeni kääntyy ruokalaan. Mikään ei ole muuttunut. Näen sen pöydän; keskellä ruokalaa, ikkunan vieressä. Hän istui aina siinä käytävän puolella. Ohikävellessäni sain aina tutun taputuksen takapuolelle.

Filminauha alkaa pyörimään. Muistot eivät varoita taaskaan. Vaihdan painoa jalalta toiselle, räpytän silmiä. Näen hänen takaraivonsa; tummansiniset hiukset keesillä, se tummansininen huppari, jossa oli keltaiset hihansuut, vaaleat farkut, mustat doggersit. Hitaasti hän kääntyy, hymyilee. Pyörittelen sormusta sormessani. Lupa lähteä syömään, minä juoksen autoon ulvomaan.

Enkä taaskaan kerro kenellekään ikävästäni.

The scars of your love remind me of us

They keep me thinking that we almost had it all

The scars of your love, they leave me breathless

I can't help feeling

We could have had it all

Värifilmi

Viimeinen pala loksahti paikoilleen; pääsin sisään kouluun. Minä! Kaikista niistä hakijoista juuri minut valittiin.

Pääsen lukemaan ammattia, joka todella kiinnostaa. Ammattia, jota voisin kuvitella tekeväni loppuelämäni.

Olen rakentanut perheelleni uuden elämän, mennyt pysyy arvokkaana mukana. Elämä kantaa. ♥

Väärät valinnat pohjalle mut pudottaa, vaikeita aikoja, haluisin ne unohtaa, mut ne seuraa vierellä ja muistuttaa, ettei mun pidä koskaan luovuttaa

Askel askeleelt mä kiipeen takas maailman valon tuntumaan
takasin sun luo,
kuvan kerrallaan mä maalaan uusin värein,
uuden tarinan,
kauniin maiseman
ja mä tuun sun luo.

Elämä on eläviä varten

Pää heittää taas kärrynpyörää, pitikö tämän mennä näin? Miksi en vain voi olla tyyni ja onnellinen?

En enää puhu Rakkaasta. En halua vaivata ketään, muistuttaa, että suru kulkee kanssani käsi kädessä vieläkin. En halua miettiä, miltä hänen kosketuksensa tuntui. Muisto saa minut välittömästi itkemään. Sivelen hänen korujansa salaa hymyillen. Vilkaisen valokuvia jotten unohtaisi hänen hymyään.

Kun pari yötä sitten Rakas tuli minulle pahoittelemaan poissaoloaan ja pyytämään laittamaan sormukseni oikeaan sormeen yhden polven varassa, minä enempää miettimättä ryntäsin halaamaan ja suutelemaan häntä.

Ja kun tämä uni sai minut ulvomaan ikävääni, tein senkin salaa.

En enää ole siellä, missä toivoa ei näy. En enää rukoile iltaisin, etten seuraavana aamuna heräisi. En enää ihmettele mitä järkeä tässä elämässä on tai mitä minun pitäisi tehdä. En enää ole jatkuvasti vihainen maailmalle, koska hänet riistettiin pois niin pian.

Vaikken asu siellä pimeydessä, se vierailee luonani alvariinsa. Kaipaus painaa rinnassa ja kyynel silmäkulmassa. Suru ei häviä, siihen turtuu. Taakan kestäminen on päivä päivältä helpompi kantaa, mutta ikinä se ei häviä. Se saa kyseenalaistamaan nykyisen parisuhteeni, lupaani jatkaa elämää.

"Elämä on eläviä varten", sanoi Rakkaan äiti minulle syntymäpäivänäni. Silti puolet sydämestäni on vieläkin taivaassa.

Minä sinua vaan

Uusi koti on valmis, tavarat ovat paikoillaan, taulut seinillä ja vaatteet kaapissa.

Tässä se on; uusi alku. Enkä ole onnellisempi ollut yli puoleentoista vuoteen. Tässä minun kuuluu olla, tämä on se minun paikkani. En ole enää eksyksissä.

Ja minä rakastan. Rakastan kahta miestä, mutta toinen heistä elää. Rakastan niitä vaaleansinisiä silmiä, punaisia huulia, syliä, sydämen sykettä ja hengitystä.

Minä rakastan.

Minne tahansa menen, olet mun mukana

Viime viikolla minä tein sen; pakkasin minun ja lasten elämän pahvilaatikoihin ja muutin uudelle paikkakunnalle. En kauas, vain 25 minuutin ajomatkan päähän kotikaupungista, mutta tarpeeksi pitkälle, jotta saan sanottua että tässä on nyt se uusi alku.

Tänään kävin hyvästelemässä vanhan kodin ja kyllä se sydäntä kylmäsi. Se oli minulle ensimmäinen asunto, joka oikeasti tuntui kodilta. Jonne ei ollut ikävä mennä, mutta siinä kodissa vietin elämäni kamalimmat kuukaudet. Siinä paikassa aloitin surutyöni ja itkin valtameren verran. Sinne me muutimme perheenä ja sieltä me lähdimme rikkinäisenä.

Taas on helpompi hengittää vaikka huono omatunto painaa; voiko kuollutta ihmistä hylätä? Siltä minusta tuntuu nyt.

Jankutetaan itselle että meidän enkeli-isi kulkee matkassa, missä ikinä me olemme. Niinhän se on.

Edessä tyhjä koti

Yököttää. Huomenna olisi tarkoitus pakata laukut ja kääntää auton nokka kohti kotipaikkakuntaa viikon jälkeen.

Siellä se odottaa taas; tyhjä koti. Täällä minua pussataan niskaan, kun kokkaan hellan ääressä, minä odotan miestä kotiin töistä, minä en yksin komenna lapsia tai jaa heille huomiota, koira heiluttaa häntää eteisessä kauppakäynnin jälkeen, teen kotitöitä ja joku huomaa sen, kun olen siivonnut. Ystäväni soittaa kahville tai puistoon lasten kanssa. Viikonloppuna grillasimme kavereiden kanssa ja kävimme kalassa. Mies näytti lapsille kuinka mato laitetaan koukkuun ja minä olin pakahtua. Kaupunkijunaan kahden aikuisen ja lapsen oli halvempaa mennä perhelipulla, en ollut ikinä ennen ostanut sellaista ja sekin sai minut melkein itkemään onnesta.

Kuinka ihanaa on, kun lapset huutavat toista aikuista, itkevät tämän perään kun hän menee töihin. Kuinka ihanaa on, että sinua pidetään kainalossa, kun nukahdat.

Yksinäisyyteen tottuu, parisuhteeseen tottuu nopeammin.

Valitse

Unessa Rakas tulee ja pakottaa valitsemaan hänen ja uuden miehen väliltä. Minä nieleskelen kyyneleitä, mietin päässäni plussia ja miinuksia. En halua satuttaa ketään, yritän sepustaa. Mutta Rakas ei anna periksi, toinen lähtee elämästäni ikuisiksi ajoiksi.

Silloin tunnen itseni huonoksi leskeksi, toisen kanssa ehdin olla kahdeksan vuotta, saada kaksi lasta ja perustaa yhteisen kodin. Toisen olen tuntenut parisen kuukautta, enkä siltikään osaa valita. Valinnan pitäisi olla selvä.

Herään hikisenä. Olen kuulemma itkenyt unissani. Havahdun todellisuuteen eikä se ahdista tällä kertaa. Rakas vietiin pois, kukaan ei voinut sille mitään. Uusi ei olisi elämässäni, jos Rakas olisi elossa. Minun ei tarvitsekaan valita. En olekaan ihan täysin surkea, vaikka mietin välillä onko synti olla näin onnellinen elämäänsä, vaikka kaikesta on vain puolitoista vuotta.

Lupa olla onnellinen

Aina ankara itseäni kohtaan

vaikee heikkouksia itsessäni kohtaa

ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani

makasin päiviän vaan lattialla tuskissani

istuin omas autos ja mietin että halusin kuolla

ajoin hautausmaan ohi, mitä jos maatuisin tuolla

tottunu olee vahvin aina kaikist

mut nyt unelmat oli muuttunu painajaisiks

pelkäsin huomista, en halunnut herää

oli hetki, kun en mistään mitään tajunnu enää

Tää menee niille joil on paha olla

kun elämä lyö sata-nolla

oon ollu ristiaallokossa siinä veneessä

nyt aurinko paistaa, horisontti siintää edessä

Kuinka kertoisin, kun vedetään matto jalkojen alta. Kun yhtäkkiä menettää kaiken, pohja kaikelta on poissa. Unelmat sirpaleina - ja mikä pahinta - itse ja lapset täysin hajalla.

Ihmiset hylkäävät, jaksavat tukea pari viikkoa ja luulevat, että selviän yksinkin. Muutama ihminen pysyi vierellä, kuuntelivat kun pahimpina hetkinä en pystynyt enää pitämään kaikkea sisälläni vaan huusin kivusta.

Vähitellen kasaa omaa elämäänsä. Katselee ympärilleen ja tajuaa, että kyllä jotain jäi. Oman identiteetin kokoaminen uudestaan, ei enää me vaan minä. Omaa suuntaa haparoidaan ja välillä poiketaan polulta.

Elämäni on alkanut menemään mukavasti eteenpäin, mutta nyt siihen on tullut se oma mausteensa. Se teelusikallinen sokeria, jonka tarvitsen kahvikuppiini.

Minulta kysytään kuinka päivä meni, mitä lapset ovat puuhailleet. Minulle toivotetaan hyvää huomenta ja yötä. Minut otetaan kainaloon. Kun minut nähdään jälleen päivien jälkeen, minut otetaan syliin ja suudellaan. Kanssani halutaan viettää aikaa, tehdä yhdessä ruokaa ja esitellään ystäville. Minua katsotaan kuin olisin ainut nainen maailmassa.

Aloin jo olla onnellinen ennen häntä. Nyt uskallan olla pikkuhiljaa onnellinen hänestä, en hänen takiaan. Tykkään. Vaikka tätä on kestänyt vain muutaman viikon, pelkään menettäväni hänet. Kunpa tällä kertaa kävisi hyvin.

Kaunis päivä

Aika vierii eteenpäin. Saa minut vahvemmaksi. Saa minut muistelemaan Rakasta hymy kasvoilla kyynelten sijaan. Itkin viimeksi hänen syntymäpäivänään, kun hänen olisi pitänyt täyttää 27-vuotta. Silloin kokoonnuimme hänen sukulaistensa kanssa syömään ja katselemaan valokuvia. Paljon onnellisia muistoja. Kävimme haudalla ja lauloimme Paljon onnea vaan. Tuolla yläkerrassa oli melkoiset bileet tuolloin.

Käyn yhä viikoittain haudalla, kerron että alan jälleen olla onnellinen. Kerron, että en päässyt kouluun, mutta olen hakenut uudestaan. Poikamme täytti 2 vuotta ja kakun päällä oli tukkirekka. Poika osasi itse puhaltaa kynttilät. Iso poika ja aivan Rakkaan näköinen.

Elämä kantaa, kulkee eteenpäin, vaikka välillä se nielaisee.

Jalat vahvistuvat, jalat kantavat

Vaikka illat tuhlaa, aamut antavat

Ja minä nousen vaikka putoan

Nousen vaikka putoan

Kun minä käännyin olit poissa

Vain varjoas hipaisin

Se sinut saatteli selittämättä

Kielsi että seuraisin

Kun minä käännyin olit poissa

Herään, ehkä vielä toivunkin

ja toivon, joskus vielä uskonkin

se saapuu, lohtu jonka aavistin

Tänään, sillä päivä, se on kaunis

Heikkoja hetkiä

Hankaan lattiasta maitotahraa. Mietin taas sinua. Säälin ja kadehdin sinua samaan aikaan. Sinä et saanut kokea tätä; elämää. Sait olla isä tytöllesi vain kolme ja puoli vuotta, pojallesi vaivaiset kahdeksan kuukautta. Sai isä nyt kalakaverin. Niin luki ristiäiskutsussa. Et kertaakaan päässyt poikasi kanssa kalaan. Tytön lupasit opettaa luistelemaan ja ajamaan pyörää ilman apupyöriä. Et ehtinyt sitäkään. Ei se tunnu niin pahalta, että meidät erotettiin kuin se, että sinä menetit kaikki hyvät hetket lastesi kanssa. Se, kun tyttö kysyy itku silmässä päiväkodin pihassa, miksi kaikilla muilla on isä? Niinpä. Miksi?

Sytytin saunanpesää ja sillä hetkellä kadehdin sinua. Et ole ikinä huono isä. Et ikinä ole tyhmä, kun ärähdät lapsen mennessä kymmenettä kertaa liian lähelle kiuasta. Minä tulen olemaan se paska, huutamaan kahden edestä ja pitämään rajoista kiinni, joita teini-ikäiset rikkovat haistatellen. Katsomaan perään ja valvomaan yömyöhään. Sinä saat olla pilven reunalla enkelisiipinesi, hyvä isä. Paras isä. "Mä en oo sun lapsi ollenkaan, mä olen vaan iskän tyttö!", huutaa tyttö kaupan karkkihyllyllä, kun en suostu ostamaan herkkuja. Minusta tuntuu, että ei ole viimeinen kerta, kun tuon lauseen kuulen.

Hyvää nimipäivää Rakas

Enkelikuoro palas takas laulamaan, kävin taas hajoamassa sun haudallas.

Kädet kohmees sytyttelen kynttilää, yksinään tääl ei jaksa yksikään.

Uuden sukupolven näkeminen saa ilon kasvaa.

Mä meen kotiin taas, ja siel juostaan jo nauraen vastaan.

Täällä leikitään piilost ja meuhkataan, kelaan jäbän hymyilevän pilven reunalla.

Sun vapaudenkaipuusi tuntien, vihdoin lintunen liitää saa.

Yksin taivasta jäin tuijottamaan, tyhjän tivolin nuoralla nyt tanssia saan.

En tahdo, aio, enkä pysty unohtamaan, tyhjän tivolin nuoralla nyt tanssia saan.

Sun tie oli kuoppainen, mut sä juoksit loppuun asti sen.

Ja me jäätiin huokaileen, miten lyhyt on aika tää kaupunkilapsien.

Elämä on luopumisen opettelua

Nuo sanat sanoit jokaisten hautajaisten jälkeen, kun itkin olkapäätäsi vasten. Ikinä, en ikinä olisi uskonut, että joskus luopuisin sinusta.

Teit minusta vahvan. Olit ja olet elämäni rakkaus. Suurin onneni ja suurin suruni. Koin kaiken sinun kanssasi ja sinun kauttasi. Tänään henkäisin syvään, kiitin kaikesta. Kuinka en ikinä unohtaisi, kuinka olen niin onnellinen päivistä ja vuosista kanssasi, myös niistä huonoista hetkistä. Eikä tämä rakkaus ole vieläkään kuollut. Nyt on kuitenkin aika katsoa eteenpäin, rakentaa oma elämäni loppuun, jatkaa siitä mihin sinun kanssasi pääsin. Korjata se, mikä meni rikki sinun lähdettyäsi. Raunioilla on jo uusi perusta.

En varmasti pysty ikinä olla katsomatta olkapääni ylitse, vilkuilematta menneeseen. Olla kaipaamatta mitä meillä oli ja olisi voinut olla. Yritän silti. Tänään on luottavainen mieli tulevaisuuteen. Mikään ei voi lannistaa.

Ne sanoo, et taivas on rajana, mut kuussakin on kävelty.

Tsiigaan taakse, mietin mistä ollaan lähetty.

Menneisyys repussa, katse eteenpäin.

Kuka ois uskonut, et tää vielä menee näin.

Taivas on rajana, mut kuussakin on kävelty.

Cheek - Omat säännöt

Tuntemuksia vuoristoradalla

Epäuskoisuus. Voiko tämä olla ollenkaan totta? Jos se onkin vain huonoa pilaa, jonka Rakas on keksinyt? Et olekaan kuollut, tämä kaikki on vain surkeaa vitsiä.

Viha sekä raivo kaikkia ja kaikkea kohtaan. Miksi jätit minut yksin? Kaiken sen jälkeen jätit minut ja lapsesi yksin! Tuokin vastaantulija katsoi säälivästi, katsookohan enää, kun lyön hampaat kurkkuun!

Epätoivo. Miten voin selvitä? Miten tästä voi jatkaa eteenpäin? En minä edes halua. Tule takaisin, teen mitä vain.

Syyllisyys. Entä jos olisin puhunut puhelimessa vartin pidempään? Olisinko saanut sinut pidettyä hereillä? Olisitko elossa jos en olisikaan ollut kiireinen? Kai tiedät, että rakastan?

Katkeruus. Miksi meidän perhe ja miksi hän? Miksei tuo, joka on jo vanha ja nähnyt elämää?

Suru. Musertava tunne. Tajuntaan iskee, kuinka tämä onkin totta, ei ikinä enää häntä. Kyyneleet eivät vain lopu.

Kipu. Valtava möykky rinnassa, joka ei vain lähde. Sydäntäni särkee, rikkihän se on. Vanne rintakehän ympärillä, on niin vaikea hengittää. Paino saa niskat painumaan alas, en vain pysty kävelemään selkä suorassa.

Fyysiset oireet. Syömättömyys, unettomuus, oksentaminen, päänsärky, hiusten lähtö, sydämen rytmihäiriöt, atopian pahentuminen, erilaiset säryt pitkin kehoa.

Masennus. Jään peiton alle makaamaan, missään ei ole kuitenkaan enää mitään järkeä.

Asiaa karkuun juokseminen. Jos ihan hetkeksi unohdan, saan hetkeksi hyvän olon.

Halu mennä eteenpäin. Jostakin tulee se sisu. Hillitön tahto päästä eteenpäin elämässä vaikka tuntuisi, että nyt uidaan pahaan vastavirtaan.

Menetyksen hyväksyminen. Jonain päivänä huomaa, että pystyy viettämään illan yksin ihan rauhassa kotona elokuvia katsellen. Menee aikaisin nukkumaan ja aamulla katselee keittiön ikkunasta appelsiinimehulasi kädessä. Tyynenä, rauhallisena, niinkuin silloin joskus.

En enää uskalla

Mistä näitä ihmisiä pöllähtää elämääni? Taas yksi on koputtelemassa sydämeeni ja valitettavasti tiedän, että tuo ihminen saisi minut ihan sekaisin. En halua, en uskalla. Turpaan tulisi kuitenkin taas.

Ja nyt mä kuljin sun ovea kohti

En tunne sua yhtään, koko kehoni pohtii

Mitä jos tää on hirveä virhe

Ja rakastun helvetisti,

Oikeasti, aivan oikeasti

Pelkään että saat minut tuntemaan

Se ei sovi mun pirtaan

Minä 2.0, hauska tutustua!

Tukiviikonloppu takanapäin. Ystävä soittaa ja kysyy mitä tein.

-No perjantaina mä vaan olin, kävin kaverilla kahvilla, menin aikasin nukkumaan. Lauantaina hain siskon juna-asemalta, olin kotona ja kävin parilla kaverilla kahvilla. Kävin mä baarissakin kääntymässä, mutta selvinpäin sielläkin oltiin ja lähdin aikasin kotiin......Haloo? Ooks sä siellä?

-Joo, joo. Mä vaan järkytyin. Susta on tullu taas oma ittes.

-Hä?

-Ennen sä olisit juonu koko viikonlopun. Olisit flirttailut baarissa pilkkuun asti. Susta on tullu taas Fiona. Oot sä pikkuhiljaa muuttunut takaisin normaaliks omaks ittekses tän viimeisen puolen vuoden aikaan, mutta nyt sä oot taas sinä.

-No...niin. Ja oon mä siihen ihan tyytyväinen.

Voiko olla ihanempaa tunnetta? Minut yli 10 vuotta tuntenut ihminen kertoo, että nyt ollaan taas siinä normaalissa pisteessä. Tiedän, että tyhmyyksiä on tullut tehtyä. Onneksi lapset eivät ole millään lailla kärsineet niistä ja suurin hinta näistä tyhmyyksistä on ollut henkilökohtainen morkkis. En ole sitä sukellusta osannut selittää, ystävä osasi senkin osasi: Sä oot vaan hetkeks halunnu unohtaa sen kaiken, saada edes hetkeks hyvän olon. 

Kyllä suru vieläkin vihlaisee sydämestä heti aamusta, yrittää painaa kasaan. Välissä romahduttaa pienen ihmisen niin, että pää huutaa, kuinka helpompaa olisi vain päästä tuonne pilvien päälle. Entä ne lapset? Olisihan heillä paljon parempi jossain muualla ilman minua.
Sitä on vain oppinut keräämään itsensä maasta ja jatkamaan taas seuraavana päivänä.

Antti Kleemola - Kaiken keskellä

Elämän reunasta kiinni

Päivät menevät omalla painollaan. Lasten kanssa eletään arkea, ystävien kanssa suunnitellaan kesää ja ostellaan festarilippuja. Tänään tunnen taas olevani normaali, suutahtaminenkin Rakkaalle meni ohitse. Yritetään päästä menneestä irti.

Katse on vain pääsykokeissa. Ihanaa olla normaaleja tavoitteita elämässä.

Halusin vain kertoa, että tänään on kaikki hyvin taas. Olen melkein saanut otteen elämästä. Melkein löytänyt sen oman tieni.

Helpompi olisi murista, jos olisit täällä

Kai minä alitajuisesti vieläkin elän parisuhteessa. Meillä on kaveripariskunta, minä olen naisen kaveri, hän oli miehen. Heillä on luottamusongelmia. Nainen kysyy, miksi mies lepertelee baareissa muille naisille. "Rakas opetti mulle kuinka baareissa köyttäydytään." 

Lause sivaltaa kuin puukko sydämeen. Kyllä minä sen tiesin, se raivo vain syttyy sisälle. Tule tänne ja puolustaudu! Mikä oikeus sinulla oli juosta tuolla ja hipsutella muiden sääriä, kun minut lukitsit kotiin? Selitä tekosi! Kerro, että rakastat ja minä olen tärkein, ehkä se lohduttaisi. Rikoit minut täysin ja kun olit korjaamassa, jätit tänne yksin nuolemaan haavojani, eivätkä ne näytä arpeutuvan millään. Olisit edes valehdellut niin hyvin, ettet olisi ikinä jäänyt kiinni.

Ei nämä asiat saisi häiritä, ei niillä ole väliä enää. Ihminen minäkin olen vain, siispä menin murisemaan haudalle. Sytytin kynttilän, haistatin ja tästäkin huolimatta rakastan.

Now I know we said things,
Did things that we didn't mean
And we fall back
Into the same patterns.
Same routine.
But your temper's just as bad
As mine is.
You're the same as me.
But when it comes to love
You're just as blinded.
Baby, please come back

Maybe our relationship
Isn't as crazy as it seems.
Maybe that's what happens
When a tornado
Meets a volcano.
All I know is
I love you too much

I'm tired of the games.
I just want him back.
If he ever tries to fucking leave again
I'mma tie him to the bed
And set the house on fire!

Piirrän sut mun ihoon

Muutama kuukausi sitten istahdin tatuointituolille ja istuin siinä kolme ja puoli tuntia. Katselin kuinka neula hakkasi ihoa ja sääreeni alkoi muodostumaan kuva Rakkaasta.

Olisin halunnut ottaa Rakkaan nimen sydämen päälle, mutta se olisi ollut jo liian kornia makuuni. Nyt jalkaani alkoi piirtymään kuva kuihtuneesta ja elävästä ruususta, joiden varret kietoutuivat toisiinsa.

Haluan kertoa elämän tarinani tatuointieni kautta ja hän oli suuri osa elämääni, on yhä. Hän ansaitsi ison kuvan.

Wanted

Uutena vuotena kaarsin juuri yökerhon pihaan, kun katsahdin ikkunasta ulos. Joku käveli baariin sisälle. Sillä jollakin oli musta takki ja vaaleat farkut, tummat hiukset keesillä. Se joku käveli häiritsevän tutula tavalla. Se joku oli kuin Rakas. Kasvoja en nähnyt, mutta eleet ja tyyli oli kuin suoraan minun ukoltani viety.

Heitin rahat taksikuskin kouraan ja kiirehdin sisälle. Halusin puhua tuon ihmisen kanssa. Narikassa ystäväni tuli vastaan: "Näiks sä sen? Se oli kuin..." Näin kyllä. Sen jälkeen en nähnyt sitä ihmistä edes vilaukselta.

Tänään kotiin ajaessa se sama näky välähti silmien edessä; näin kuinka se mies käveli muutaman askeleen ja katosi yökerhon ovesta sisään. Olisi mukava tavata tämä ihminen. Varmasti läheltä katsottuna hän ei olisi ollenkaan niinkuin Rakas eikä luonteeltaan tämän kaltainenkaan, mutta haluaisin puhua muutaman sanan. Hänen olemuksensa jäi häiritsemään, enkä häntä muistaisi näin parin kuukauden takaa, jos sillä ei olisi mitään merkitystä.

Rakas Kohtalo, jos nyt pari sanaa tämän ihmisen kanssa, okay?

Meidän pitää odottaa vain seuraavaan elämään

Katson kuinka ympärilläni ihmiset taistelevat omien parisuhteidensa kanssa. Yksi erosi, mies ei ollut tarpeeksi paikalla. Helposti korjattavissa, jos olisitte oikeasti yrittäneet ja rakastaneet, minä ajattelen. Yhden puoliso on päihdeongelmainen. Vaikeaa, mutta tuostakin selviää, jos toisellakin on halu yrittää. Tiedän sen omasta kokemuksesta. Yksi joutuu odottamaan toista monta vuotta. Mutta te saatte nähdä ja koskettaa toisianne, puhua toisillenne ja tiedätte, että odotus palkitaan.

Katson asioita nyt eri kulmasta. Ei ole tarpeeksi isoa syytä erota, jos on halu rakastaa ja olla yhdessä. Jos kumpikin haluaa asioiden muuttuvan paremmiksi. Asiat ei ole huonosti, jos toisen osoite ei ole Taivastiellä.

"Ole onnellinen, ettei sulla ole miestä. Sun ei tarvitse tapella." Kun saisi edes riidellä. Me olimme siinä todella hyviä. Kumpikaan ei meinannut antaa periksi millään. Mutta me olimme myös hyviä sopimaan. Koskettamaan ja pyytämään anteeksi.

Minä kamppailen muistamaan, miltä hän tuntui. Miltä häntä tuntui suudella, miltä tuntui haroa toisen hiuksia. Miltä tuntui maata toisen vartaloa vasten. Miltä ääni kuulosti, miten hän käveli. Miltä hänen kätensä näyttivät ja tuntuivat omissani. En muista enää, miltä hän tuoksui. Toivon, etteivät muut muistot sumene tai mene pois.

Jos yksi ystävistä joutuu odottamaan kauan, minä odotan loppuelämäni, seuraavaan elämään. Sitä tuskaa ei tunnu (kohtalontovereita lukuunottamatta) kukaan ymmärtävän.

Mun sydäntäni aina joskus särkee

kun joku pieni asia mua muistuttaa

Sä tulit niin lähelle mun henkee

ja nyt mä en voi sua unohtaa

Kun ilman nousee höyryten

ja vierelläni askeleesi kuulen narskuvan

sä oot niin kuin pakkanen

Sinun kuulen sen taas sanovan

että oon sun kohtalosi

Meidän pitää odottaa

vain seuraavaan elämään,

seuraavaan elämään

Mä elän varmaan väärää aikaa

Väärää aikaa

Kun ilma nousee höyryten

ja vierelläni askeleesi kuulen narskuvan

sä oot niin kuin pakkanen

Sinun kuulen sen taas sanovan

että oon sun kohtalosi

Meidän pitää odottaa

vain seuraavaan elämään

seuraavaan elämään

Täällä kuljen niin kuin unessa

mä kahden ajan välissä kun oon

Mun maailmasta puuttuu palanen

kun sinä et siinä oo

Sinun kuulen sen taas sanovan

että oon sun kohtalosi

Meidän pitää odottaa

Kun mä kohtaan öisen lakeuden

nään tähtitaivaan joka kappaaleen

mä teen, sulle tilaa viereen teen

Tunnen sun taas mua koskevan

ehkä aika taittuu ja kurkotan

Mä meihin kurkotan

ja seuraavaan elämään

seuraavaan elämään

Toivottavasti kaiken uuden alku

Toivon, että tässä se on; elämäni uuden luvun alku.

Eilen näppäilin hakupaperit kouluun. Alanvaihto, jota olen miettinyt vuosikaudet. Ennen raha oli este. Nyt tiedän, että tulen pärjäämään. En näe itseäni tekemässä vanhaa työtäni loppuikääni. Se on ollut vain rahanlähde. Onhan se leipä jostain haettava. Yksikään työ ei ole merkityksetön, mutta minulle tuo työ on sitä. Hammasta purren ja hymyillen päivästä toiseen. Siksi olen pitkittänyt töihinpaluuta, miettinyt onko minusta oikeasti laittaa koulureppu takaisin selkään ja lukea kokeisiin, tehdä näyttöjä.

Ala, jolle haluan, on minulle intohimo. Ala, jota olen halunnut teini-ikäisestä asti, mutta olosuhteiden pakosta jäänyt vain haaveeksi. Nyt se mahdollisuus on täällä. Ja nyt odotan; soveltuvuuskokeet huhtikuussa, tieto pääsystä kouluun kesäkuussa. Jännittää, mutta olen niin intoa piukassa, etten tiedä miten kestän nämä kuukaudet.

Uusi, raikas alku omalle elämälle. Peukut ja varpaat pystyyn, ystävät! Tämä tyttö haluaa vaihtaa kotiäitiytensä koulureppuun!

Tahdotko mut tosiaan?

Tänään siitä tulee yhdeksän vuotta. Siitä, kun kysyit, haluanko olla kanssasi. Oli se silloin uskomatonta, että sinä halusit juuri minut. Sinä. Sen pienen ja hiljaisen tytön. Enpä olisi uskonut mihin se yhdeksän vuotta sitten sanottu 'kyllä' minut tuo.

Hyvää vuosipäivää Rakas! Yhdeksän hurjaa vuotta jo! <3

Aika vie sut pois

Tulit taas uniini. Viestittelimme keskenämme; ilmoitin että haluan olla kanssasi, rakastan sinua, mutta epäilen rakastatko sinä minua tarpeeksi, jotta pystyt olemaan kanssani, tasavertaisena puolisona ja vanhempana. Sinä lupasit sydämestäsi pystyväsi tähän, ettet mitään tai ketään rakasta niin paljon kuin minua ja lapsia. Me olemme ne tärkeimmät sinulle. Kaverimme ilmoitti sinun vetävän voitontanssia ja itkevän ilosta. Ei kestänyt kauaakaan kun olit taas oven takana. Halasit ja suukottelit, kyyneleet silmissä hymyilit ja kiitit taas uudesta mahdollisuudesta näyttää, että sinusta on tähän.

Olihan siitä sylistä ja onnentunteesta pakko herätä. Alitajuntani toiveajattelua kaikki.

Suututko jos sanon suoraan

mä mitä aattelen

totuus on kai toisenlainen

vaikka vastaan taistelen

tää kaikki on mut saanut miettii

meitä uudestaan

tää yö kai on vika niitti

kun kaksin valvotaan

Nyt käykin niin

kuin me pelättiin

et aika vie sut pois

aika vie sut pois

tän kummempaa

on turha rakentaa

kun aika vie sut pois

aika vie sut pois

enkä sille mitään voi

Vaik me ollaan vielä nuorii

vapaita ja kauniita

suunnitelmat meil on suorii

ei oo turhii mutkia

sinut tuun mä kyllä muistamaan

mun loppuelämän

pian syksy talveks luistaa

sateisen kesän tän

Nyt käykin niin

kuin me pelättiin

et aika vie sut pois

aika vie sut pois

tän suurempaa

on turha rakentaa

kun aika vie sut pois

aika vie sut pois

enkä sille mitään voi

Enkä sille mitään voi

Miehen työ

Voisin olla vihainen sinulle, kun sauna pitää lämmittää tai sulake vaihtaa. Tänään yritin irroittaa tiskikoneen vesiputkea, mutta se ei liikahtanutkaan jengoiltaan.

Saunan osaan jo lämmittää, niin monta kertaa pakotit minun sitä katsomaan. Sulakkeet osaan näppärästi vaihtaa jo vaikka ensimmäisellä kerralla väänsin itkua ja mietin, miksi et tätäkään minulle opettanut. Renkaita en autoon uskalla vieläkään vaihtaa. Öljyt olen opetellut katsomaan vasta sen jälkeen, kun öljyvalo alkoi palamaan kesken ajon. Nurmikon osaan jo leikata ja se on ihan kivaakin.

Olen opetellut elämään ilman sinua. Yksin, ilman miestä talossa. Mutta se h*levetin vesiletku, jonka kanssa painin kaksi tuntia (Kyllä, kaksi tuntia. Sisua minulta ei ole koskaan puuttunut.) sai minut taas miettimään, miksi minulla ei ole ketään, jolle soittaa, että tulisi auttamaan? Miksi kaikki pitää opetella tekemään yksin tai vaihtoehtoisesti lyödä rahaa tiskiin?

Minulla oli sinut. Jos et osannut, oli sinulla oikea numero puhelimessa. Kuinka voin ikinä saada elämääni ihmistä, joka on puoltakaan siitä, mitä sinä olit?

5.5.1988-24.1.2014

Lähdin vuosipäivää karkuun siskon luokse 3 tunnin ajomatkan päähän. Ja nyt täytyy sanoa, että oli kyllä erittäin fiksu veto. Vähemmän fiksu teko oli pahan olon tullessa päälle täyttää päänsä alkoholilla. Yökerhossa sai muuta ajateltavaa ja oli ihan hauskaakin. Viimeisenä hitaana dj soitti Meidän biisin. Sitten se hyökkäsi päälle, itkin siskon olkapäätä vasten ja kirosin maailmaa, kuinka juuri minun mieheni vietiin ja kuinka juuri minun lasteni isä vietiin.

Pahan olon täytyy tulla joskus pihalle. Ja nyt olo on puhdistunut. Jotenkin on taas sellainen mielentila päällä, että josko minä nyt pystyisin taas päästämään hieman enemmän irti menneestä ja Hänestä.

Viimeisen lauluni laulan tuolle miehelle

Viimeisen lauluni ihmisten typeryydelle

Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla

laulan meidän muistolle

Vihalla raivolla lämmöllä kaiholla

rakkaudelle suurista suurimmalle

If I stay

Koskettava elokuva. Kaunis, suosittelen katsomaan.

Ja tietysti se sai miettimään taas Sinua. Seisoitko sinä siinä kroppasi ulkopuolella ja mietit, miksi sinua laitetaan mustaan pussiin? Sinulle ei annettu mahdollisuutta taistella. Yksi isku päähän ja kuolit. Olitko vierelläni, kun soitin sinulle? Kun ihmettelin, miksi et vastaa? Yrititkö halata, kun lyyhistyin maahan ja huusin: "Ei ole!", kun poliisi sanoi sinun menehtyneen? Yrititkö rauhoitella, kun kiersin ympyrää pihallamme, pitelin hiuksistani kiinni ja yritin tajuta tapahtunutta? Että tämä ei olekaan vain pahaa unta etkä tule enää takaisin?

Elokuva muistutti myös ajastamme ennen lapsia. Ensimmäinen kunnon muisto sinusta on, kun kävelen kaverin kanssa nuorisotalon käytävällä. Sinä tulet vastaan serkkuni kanssa, käännyt katsomaan perääni ja sanot serkulleni: "Sori ny, mutta tosta tulee mun vaimo." Myöhemmin nauroimme kuinka oikeassa olitkaan.

Ensimmäinen suudelma, se taisi sattua humalassa. Olin lähtenyt kaverin kanssa juhlimaan ja sinä olit samassa paikassa, iskit silmäsi heti minuun, niin sanoit. Seuraavalla viikolla pyysit ystävältäni puhelinnumeroni ja ilmoitit tekstiviestillä, että olin oksentanut takillesi. Kanttisi ei riittänyt enempään, pelkäsit sukulaisiani.

Riiasit minua pari viikkoa, mutta en uskaltanut lähteä leikkiin mukaan. Olit paha poika. Muut varoittelivat, ettet välitä kenestäkään oikeasti. Leikit tunteilla. Kuinka väärässä he olivatkaan.

Kunnes sait houkuteltua minut kodissasi käymään. Tulit koiranne kanssa minua vastaan ja silloin katsoin sinua erilailla, ihaillen. Sait minut viereesi nukkumaan, rakastin jo ensimmäistä yötä vieressäsi. Kainalosi oli minun heti ensihetkestä. Kotiin kävellessäni lähetit viestin: "Ollaanko me nyt  yhdessä?" Silloin, 12.2.2006 vastasin myöntävästi, enkä tiennytkään mille polulle astuin.

Kukaan muu ei ole minusta välittänyt niinkuin sinä. Kukaan muu ei ole tehnyt puolestani mitä vain. Ollut aina siinä, kun olen tarvinnut. Jopa kun huusin sinulle puhelimessa, että vihaan sinua, tajusit tulla pitämään kiinni. Tajusit halata ja sanoa, että tästäkin selvitään.

En vain vielä pysty meistä ihan täysin luopumaan

"Mua niin pelottaa ensi viikonloppu.", huokaisee anoppi puhelimessa. Niinpä, niin minuakin. Se vanne on ilmestynyt takaisin rintakehän ympärille. Mikään ei tunnu miltään muulta kuin helvetin pahalta. Ulospäin muut eivät siitä näe, kipu lamaannuttaa vasta kun jää yksin.

Pää kertaa koko ajan edellisvuoden tapahtumia. Silmissä vain Rakkaan kuva.
Hätkähdän vieläkin ajattelemaan; Ootko ihan oikeasti poissa?
Yritän soittaa. "Valitsemanne numero ei ole käytössä." Kyllä minä sen tiedän, varmistin vain.

Hukun muistoihin. Niitä tulvii filminauhana. Sinä kävelemässä pihatiellä. Sinä nukahtaneena tytön sänkyyn. Sinä ajamassa mönkijällä. Sinä pitämässä minusta kiinni synnytyssalissa. Sinä kokkaamassa. Sinä. Sinä. Sinä.

Miten koko maailma voi tuntua autiolta, kun yksi ihminen on poissa?

Selviämistä

Makaan sängyssä ja mietin, että selvisin tästäkin päivästä. Selviytymiskamppailua, vielä katson olevani voitolla. Vähän yli viikko vuosipäivään ja olen hajalla, taas. Yritän joka päivä keksiä tekemistä, jotta ei tarvitsisi olla lasten kanssa yksin kotona.

Tänään soitin itku kurkussa ystävälle; kaikki on päin helvettiä. Olen paska äiti, en jaksa enää leikkiä lasten kanssa. En jaksa enää viedä lapsia pihalle, muuta kuin ennen kauppareissua annan peuhata pihassa hetken. En jaksa, en jaksa, en jaksa. "Mä oon vaan koko ajan niin vihainen ja väsynyt, miks sen piti jättää mut yksin?!"

Ystävä tuli luo. Piti seuraa ja kokkasi kanssani ruokaa. Puhui, muustakin kuin Rakkaasta. Toiselle ihmiselle kokkaaminen, seura omassa kodissa lasten kanssa eheyttää. Lisää kiitos, tätä minä tarvitsen.

Minun urhea lapseni

Laitoin tänään pyykkejä kuivumaan, kun yhtäkkiä alkoivat kyyneleet virrata. Jostain mieleni sopukoista nousi taas Rakkaan kuva silmiin ja niin sitä mentiin. Tirauttelin itkua taas salaa - tai näin ainakin luulin. Esikoinen ilmestyi viereeni kylpyhuoneeseen; "Äiti, itketkö sä taas sen takia, kun sulla on iskää ikävä? Ei hätää äiti, kyllä saa olla ikävä ja saa itkee."

Tuo samainen nelivuotias toteaa ruuan jälkeen: "Mulla on iskää ikävä. Mulla on ikävä sitä koko ajan, mutta en mä aina itke." Mitä tuohon voi sanoa? Nyökytellä ja todeta, että niin. Minulla on urhea lapsi, kun äiti on väsynyt, esikoinen yrittää hoitaa pikkuveljeä, patistaa äitiä lepäämään. En minä tätä haluaisi, minä olen se vanhempi, hänen on saatava olla lapsi. Mutta pikkutyttö selittää, että hän rakastaa äitiä tosi paljon, hänellä on maailman paras äiti ja hän haluaa auttaa. Kuinka paljon minä rakastankaan tuota tyttöä, ei mitään ole, mitä en hänen puolestaan tekisi. Ja kuinka minä suren, että hän joutui isän hyvästelemään liian pian. Kuinka minä suren, että hänen äitinsä on välillä vain niin väsynyt ja surullinen.

"Iskä, tule lohduttamaan äitiä vähän. Äiti itkee taas tosi paljon." tyttö kuiskaa sängystä nukkumaan mennessä. Urhea tyttö. Ihana tyttö. Minun tyttöni.

kuva

Kerran vielä

Aika kuluu. Vie minut yhä kauemmaksi hänestä. Kauemmaksi siitä hetkestä, kun viimeksi näin hänet elossa. Kun viimeksi suutelin häntä. Kun viimeksi puhuin hänen kanssaan.

Aika tuo lähemmäs sen päivän, kun kaikesta on kulunut jo vuosi. Käyn sitä päivää mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan. Kaikki piti olla hyvin. Hän kotona, lapset kotona. Olin ostanut pizzatarvikkeet kaappiin ja Geisha-suklaata, niin hän niistä piti. Halusin näyttää, että rakastan ja ajattelen häntä. Ihan oikeasti. Kävin suihkussa ja vaihdoin lakanat. Siivosin siivoomisen perään, jotta hänestä olisi mukavaa tulla kotiin. Miksi et tullut kotiin? Miksi nukahdit? Miksi meille ei annettu hieman enemmän aikaa?

Kerran vielä. Kerran vielä haluaisin suudella, halata. Kerran vielä puhua ja nähdä hänen silmänsä. Kerran vielä, vaikka vain yksi puhelinsoitto. Kerran vielä.

Kerran vielä saan sinut takaisin. Ja sitten meillä on ikuisuus. Kamalaa myöntää 24-vuotiaana, että odotan sitä päivää.