Täytin tytön kanssa eskarikaverin ystäväkirjaa.
- Ketä perheeseeni kuuluu?
- Äiti, kuollut iskä, minä ja pikkuveli.
Muotoilin sen kauniimmin; enkeli-iskä. Hän kuuluu perheeseemme vieläkin, sieltä haudan takaa, huiskutellen pilven reunalta. Kaikilla muilla lapsilla tarhassa kuulemma on isä. Minä selitän, ettemme ole ainut perhe, missä ei isää ole. Joidenkin isä on kuollut, joillakin lapsilla ei ehkä ole ollenkaan. Olemme erilainen perhe, mutta heillä on äiti. Äiti, joka välittää. Vaikka aina ei tiedä itsekään, miten päin olisi. Keskenkasvuinen ja hieman eksyksissä vieläkin.
Poika kysyy miksi meidän perheessämme ei ole isää? Miksi hänen iskä kuoli? Ja minä selitän. Selitän pienelle pellavatukalle jälleen kuinka iskä kuoli. Ajoi puuta päin, koska nukahti autoon. Poika haluaa isän. Kerron, ettei meidän isää saa enää takaisin ikinä. Poika inttää, ettei tarkoittanutkaan omaa isää, haluaisi uuden iskän.
Ei minua satu, lähinnä naurahdan pienelle pojalle ja lohdutan sanomalla, että meillä on onneksi pappa. Toivottavasti saamme pitää hänet vielä pitkään.
Kotona kerään kansioon uusitun testamenttini, tiedot henkivakuutuksestani ja pankkitileistäni, toiveeni hautajaisistani ja kirjeen läheisilleni. Moni ihmettelee tekoani, miksi ei? Koko nykyinen elämäni perustuu kuolemalle. Ei se ole vihollinen, vain ystävä, jonka tuloon minä näen kohteliaaksi valmistautua.
Sydän kyllä muistaa ja se tahtoo takaisin
Toisen puolikkaan
Puoli sydäntä jaksoi kulkea edellä
Minä löysin sinun luo,
takaisin sinun luo
