Minä sinua vaan

Uusi koti on valmis, tavarat ovat paikoillaan, taulut seinillä ja vaatteet kaapissa.

Tässä se on; uusi alku. Enkä ole onnellisempi ollut yli puoleentoista vuoteen. Tässä minun kuuluu olla, tämä on se minun paikkani. En ole enää eksyksissä.

Ja minä rakastan. Rakastan kahta miestä, mutta toinen heistä elää. Rakastan niitä vaaleansinisiä silmiä, punaisia huulia, syliä, sydämen sykettä ja hengitystä.

Minä rakastan.

Minne tahansa menen, olet mun mukana

Viime viikolla minä tein sen; pakkasin minun ja lasten elämän pahvilaatikoihin ja muutin uudelle paikkakunnalle. En kauas, vain 25 minuutin ajomatkan päähän kotikaupungista, mutta tarpeeksi pitkälle, jotta saan sanottua että tässä on nyt se uusi alku.

Tänään kävin hyvästelemässä vanhan kodin ja kyllä se sydäntä kylmäsi. Se oli minulle ensimmäinen asunto, joka oikeasti tuntui kodilta. Jonne ei ollut ikävä mennä, mutta siinä kodissa vietin elämäni kamalimmat kuukaudet. Siinä paikassa aloitin surutyöni ja itkin valtameren verran. Sinne me muutimme perheenä ja sieltä me lähdimme rikkinäisenä.

Taas on helpompi hengittää vaikka huono omatunto painaa; voiko kuollutta ihmistä hylätä? Siltä minusta tuntuu nyt.

Jankutetaan itselle että meidän enkeli-isi kulkee matkassa, missä ikinä me olemme. Niinhän se on.