Tämä on tätä vuoristorataa.
Tänään ei tuntunut pahalta. Tänään minulla oli kaikki hyvin. Halasin lapsia ja kiitin jokaisesta hetkestä, jonka saan viettää heidän kanssaan. Kävin kaupassa, siivosin, pyykkäsin ja kokkasin. Niinkuin mikä tahansa päivä. Niinkuin mikä tahansa äiti.
Illalla hiljaisuudessa meinasivat ajatukset saada vallan. Tein stopin. Minä olen miettinyt nyt viisi kuukautta. Josko antaisin itselleni tämän päivän lomaa ja jatkaisin taas huomenna. Hömppäkomedia pyörimään ja peiton alle.
Näihin tunnelmiin täältä tunnelista, näen pilkahduksen valoa jo!
Nousen autosta kaupan pihalla. Onkohan sen auto täällä? Kuristus kurkussa. Ei, ei ole. Huomenna tulee viisi kuukautta täyteen tätä taistelua. Ja vieläkin minä etsin. Toivon, että tämä on vain pahaa unta.
Taistelu omaa mieltä kohtaan. Älä vain romahda. Tämä ei ole se kohta kun jaksamus loppuu ja väsymys saa vallan. En ole antanut siihen itselleni lupaa.
Mutta miten käy, kun tarpeeksi kauan piilottaa tunteet toisilta ja ehkä vähän itseltään? Kun kukaan ei näe hätääsi? Yksi halaus vain riittäisi... Lupaus siitä, että joku päivä helpottaa.
Tänään se kalvaa taas, ikävä. Olen mökillä tätini ja hänen perheensä kanssa. Rakkaani olisi niin pitänyt tästä. Olisi saanut grillata, kalastaa ja saunoa niin paljon kuin sielu sietää.
Tule takaisin! Minä haluan taas tuntea, että kuulun jonkun kanssa yhteen. Minä rakastan niin valtavasti, mitä tahansa meidän eteen tulee, me selvitään! Haluan olla tuon kanssa ikuisesti. Minä tekisin mitä tahansa hänen puolestaan ja tiedän, mitä tahansa minulla on, hän taistelee puolestani ja pysyy rinnallani. Tule takaisin...
Teen paljon asioita ensimmäistä kertaa ilman rakasta tai ensimmäistä kertaa sitten rakkaan kuoleman.
Imuroin ja pesin lattiat ensimmäistä kertaa. Kävin kaupassa ensimmäistä kertaa. Nukuin yksin meidän kodissa ensimmäistä kertaa. Ajoin autoa ensimmäistä kertaa. Vein lapsen kerhoon ensimmäistä kertaa. Tein hänen lempiruokaansa ensimmäistä kertaa. Lista jatkuu loputtomiin.
Tänään minä ajoin sitä tietä ensimmäistä kertaa. Sitä, jolla se tapahtui. Ajoin sen kohdan ohi, jossa meidän iskä vietiin pois.
Kylmyys. Kohmeinen koura, joka otti kiinni luista asti. Itkua ei tullut, en pystynyt edes itkemään. Hyvä, että pystyin edes hengittämään. Tyhmiä ajatuksia tuli päähän; entä jos tässä nyt viedään loppukin mun perheestä pois? Entä jos mekin kuollaan nyt?
Matkan määränpäässä ravistelin ikäviä asioita mielestä pois. Istuin autossa hetken ja taputin itseäni olkapäähän. Minä tein sen, ensimmäistä kertaa. Enkä kuollut, kukaan ei kuollut.
Ylitin itseni ja nyt mennään taas sitä ylämäkeä, usko paremmasta on palannut. Koska pystyin ajamaan sitä tietä kuolematta, pystyn elämäänkin. Vähän kerrallaan.
Tyhjyys. Ei ole paljon sanoja, mutta ei ole itkuakaan. Uni ei tule, mutta ei ahdistakaan. Viikonloppu häämöttää. Minä selvisin taas yhdestä viikosta lasten kanssa yksin. Eikä sekään tuntunut tänään pahalta. Olla leski.
Hyvää yötä, missä ikinä oletkin. Rakastan sinua, vieläkin.
Ensimmäiset viikot rakkaan kuoleman jälkeen minä ajoin kolarin joka yö. Yksin tai yhdessä rakkaan kanssa. Joskus lapset itkivät takapenkillä. Auto vaihteli, joskus se oli miehen työauto, joskus meidän oma farmari. Tapahtumat olivat samat ajajasta riippuen. Jos muruseni ajoi, hän nukahti, enkä minä pystynyt liikkumaan tai puhumaan. Näin vain kuin auto luisui kohti ojaa. Jos minä ajoin, auto vain meni ojan puolelle, enkä saanut sitä hallintaan. Jokaisessa unessa lopputulos oli sama; auto oli ilmalennossa kohti puuta ja minä itkin, koska tiesin, mitä tulisi tapahtumaan.
Sittemmin unet ovat muuttuneet. Muru vain ilmestyy kotiin. Ei olekaan kuollut, sanoo vain, että kuulemma sellaista kylällä puhutaan. Ei halua kertoa kenellekään muulle, että onkin elossa. Haluaa olla meidän kanssa. Ei enää töitä vaan oikeasti aikaa perheelle. Aluksi minä olen raivoissani. Että sä oo laittanu mut kulkeen turhan takia tätä tietä?! Raivo tyyntyy kuitenkin nopeasti. Täytyy muuttaa, toiselle puolelle Suomea, jossa meitä ei kukaan tunne ja saamme olla rauhassa.
Kyllähän se tulee minulle uniin naljailemaankin, miten teki elossa ollessaankin. Trampoliinin tullessa seuraavana yönä mies kehui minua, että on hänellä aika muija, kun saa trampoliitikin yksin kasaan. Vaikka ei ole ihan varma onko tytön turvallista pomppia siinä. Naurahdus ja hymy päälle.
Viimeyönä uni oli erilainen. Olin ystäväperheeni luona käymässä. Muru ilmestyy paikalle. Minulle tuli vahva tunne, että tuo ihminen on ollut vain hukassa, niinkuin kotiavaimet. Nyt minun pitää pitää huolta, ettei hän enää ikinä mene hukkaan. Pidin kädestä, halasin, suukottelin, hoin vain, ettei hän saa enää ikinä mennä hukkaan, ikinä ei saa enää kadota ja lähteä pois. Ole siinä ikuisesti, olethan? Rakas lupasi.
Herääminen todellisuuteen on märkä rätti vasten kasvoja. Toisaalta toivon, että unet loppuisivat. Toisaalta todellakaan en. Unissani saan taas puhua hänelle. Halata ja suudella. Tuntea, ettei hän olekaan poissa.
- Äiti, miksi iskä on taivaassa, eikä voi koskaan palata tänne? Mulla on sitä niin kauhee ikävä! Miks mä en voi koskaan edes nähdä iskää? Tää on ihan tyhmää! Lapsi potkaisee muoviämpäriä. Äiti, onko iskä taivaassa myös öisin? Toiveikas ilme 3-vuotiaan kasvoilla.
- Iskä on taivaassa, koska iskä kuoli. Isi on aina taivaassa, eikä voi enää tulla takaisin. Äitilläkin on niin kauhea ikävä iskää. Lapsen ilme muuttuu ahdistukseksi. Pientä niiskutusta. Syöksyn halaamaan. Mutta iskä näkee meidät koko ajan. Iskä rakastaa ja suojelee meitä taivaasta. - Näkeekö iskä tän meidän uuden trampoliinin? Ja kun mä pompin sillä? Iskä mä sain sen trampoliinin!
Käsittämättömän julmaa viedä noin ihanalta tytöltä isä. Hän oli aina iskän tyttö, isänsä silmäterä. Näinä hetkinä tajuaa, että tämä surutyö ei ole yksin minun. Myös lapseni surevat. Poika vähemmän, ei taida enää muistaa isäänsä. Kaksi viikkoa normaalisti niin hyvinsyövä poika oli syömälakossa isänsä poismenon jälkeen. Tyttö sai raivokohtauksia mitättömistä asioista.
Muistan erään hyvin. Olin aukaissut ikkunan tuulettaakseni. Tämä ei tytölle käynyt. Kun hän oli huutanut aikansa, hän heitteli tavaroita, löi, potki, itki. Minä pitelin sylissäni ja tyttö huusi isäänsä palaamaan.
Niin minäkin olisin halunnut tehdä. Mennä pesäpallomailan kanssa hutkimaan miehen työauto, tai mitä siitä oli jäljellä, palasiksi. Räjäyttää koko p*ska. Hakata ensimmäinen vastaantuleva ihminen sairaalakuntoon. Huutaa, raivota. Purkaa se kaikki viha ja raivo maailmaa kohtaan. Kukaan järkevä ihminen ei tee niin. Minä vaikenin. Olin vahva. Varsinkin lasteni edessä. Minä olen äiti. Minä jaksan, olen turva. Enkä mene pois.
Muutaman kerran autolla ajaessani painoin kaasun pohjaan suoralla tiellä. Huusin keuhkoi kipeiksi siinä samalla. Olin niin vihainen. Kuinka sä kehtaat jättää mut tänne yksin kaiken sen jälkeen?! Hylkäät lapses tänne ja itte meet siemaileen jotain kaljaa pilven reunalle?! Miksi sä jätit mut yksin kokeen kaiken tän p*skan?!
Tiedän, ettei mikään noista pidä paikkaansa. Hän ei hylännyt, ei jättänyt. Hän ei voinut sille itse mitään. Mutta ei minulla ollut ketään muuta, jota syyttää. Kielloistani huolimatta hän lähti ajamaan väsyneenä.
Nyt raivo on väistynyt. Turtunut pois. Katkeruus nostaa joskus päätään. Aika usein, kun näen muita perheitä esimerkiksi kaupassa. Perheiden lapset huutavat isäänsä. Minun lapseni eivät ikinä huuda isäänsä enää. Usein jäljellä ovat enää vain suru ja kaipaus. Hillitön ikävä. Minä tiedän, millaista on, kun sydän on särkynyt.
