Joulu on anteeksiantamisen aikaa. Todellakin. Olemme appivanhempieni kanssa väleissä. Vietimme Jouluaattoa heillä. Kaikki oli niinkuin ennen muttei kuitenkaan. Lapset saivat jättimäisen kasan lahjoja, söimme ja kävimme saunassa. Olin saanut takaisin sen vanhan paikkani, paikkani Rakkaani naisena hänen suvussaan. Silti mikään ei tuntunut miltään. Illalla itkin itseni uneen ja lähetin jouluntoivotukset pilvien päälle.
Appiukko kiitti vedet silmissä Joulusta, olin antanut heille kaiken muun tänä Jouluna paitsi Rakkaan. Kosketti.
Vuoden kierto lähenee loppuaan. Minä selvisin. Läpi sen mustan verhon, sen surun ja kaipauksen, joka nielaisi minut viime tammikuussa ja ajattelin, etten ikinä enää pääse ylös. Minä kompastelen, minä itken, mutta enää ei ole kaikki sumuista. Enää en toivo viimeisenä illalla, etten enää aamulla heräisi. Hän kulkee minun vierelläni, on läsnä vaikken voikkaan häntä nähdä. Miksi näin tapahtui? En todellakaan tiedä. Ei voi minun mieleni vieläkään käsittää, miksi näin täytyi tapahtua. Vieläkin huudan, kuinka epäreilua oli, että juuri hänet vietiin pois, mutta se ei asiaa muuta.
Seuraavaksi kärsin uuden vuoden ja 1v-päivän, sitten koko loppuelämän. Mutta minä sain kokea jotain niin ihanaa, jotain niin uskomatonta, eikä kukaan voi viedä minulta muistoja pois. Hän todella rakasti minua, minä todella rakastan häntä, eikä rakkaus kuole. Kun minä jonain päivänä lähden täältä pilvien päälle, siellä on minua vastassa niin ihana mies. Minä saan jälleen olla hänen kanssaan. Se on se asia, joka lohduttaa minua ja antaa voimaa. Siihen asti muistelen, tunnen hänen läsnäolonsa, nautin elämästä.
Viimeiset kaksi päivää on kyyneleitä riittänyt. Joulu sitä ja Joulu tätä, sitä tulee ovista ja ikkunoista. Minä haluaisin vain pistää pään pensaaseen. Koska tämä on meidän eka Joulu ilman Rakasta.
Viime vuonna minä pöyrittelin lihapullia ja Rakas söi tytön kanssa puolet, ennen kuin oltiin keretty edes Joulupöytään. Isäni toi kinkun, jolla Rakas herkutteli monta päivää. Kaupassa pähkäilin pitkän aikaa, mitä laatikkoja se ukkorakas nyt söikään, kun puhelinkin jäi kotiin, eikä voinut kysyä. Lihakastike onnistui kerrankin, josta sain kehuja anoppilan pöydässä asti. Pipareita ja joulutorttuja paistettiin iso kasa.
Tänä vuonna ostin kyllä ainekset, mutta löin kaikki pakastimeen. Tänä vuonna mennään sukulaisten pöytään syömään. Ei vaan pysty. Ei kiinnosta yhtään. Lasten takia on tekohymyä harjoiteltu.
Viime yönä minä siivosin keittiötä. Laittelin likasia astioita tiskikoneeseen, kun ulko-ovelta kuului tuttu koputus. Avasin oven ja ensimmäisenä suustani pääsi: "Moi, mitä sä siinä teet?" "Olen mä tässä sun vierellä kulkenut nyt kohta vuoden ja ajattelin, että välillä olisi hyvä näyttäytyäkin, jutella."
Niinpä, Rakas oli siinä. Istuutui ruokapöydän viereen ja laittoi puhelimestaan soimaan Pendulumin Tarantulan. "Täähän oli yks sun lempibiiseistä." Istuuduin hänen syliinsä. "Ja toinen oli se Tsunami.", jatkoin. Hautasin kasvoni siihen tuttuun kaulakuoppaan. Rakas laittoi kätensä ympärilleni ja nyökkäili. "Sä muistat hyvin. Mennäänkö kylälle? Mennään vaikka syömään."
Kävelimme pitkin kotikylämme tuttuja katuja, käsi kädessä. Mikään ei tuntunut oudolta, kaikki oli hyvin, en edes itkenyt ilosta. Kaikki oli niinkuin olisimme eilisenä päivänä nähneet. Menimme tuttuun ravintolaan syömään. Siihen mihin vein Rakkaan syömään jokainen hänen syntymäpäivänsä, koska en ikinä keksinyt parempaa lahjaa, kuin hyvä ruoka ja kahdenkeskinen aika.
Kävin tilaamassa kaksi ruoka-annosta; härkää. Rakkaalle mediumina, niinkuin hän aina halusi. Puhuimme lapsista, kavereista, mitä sille ja sille kuului. "Fiona, se mies oli ihan hullu, kun päästi sut menemään. Saisit kyllä vähän mennä koputtelemaan sitä päähän. Vaikka mä olinkin kyllä vähän mustasukkainen." Rakas hymyili vinoa hymyänsä tuon lauseen päälle ja minä naurahdin.
Söimme ulkona, tähtitaivaan alla. Hengitys höyrystyi, mutta siltikään minulla ei ollut kylmä. "Muistatko, kuinka mä vein sut katselemaan tähtiä?", Rakas kysyi. "Kyllä mä muistan. Käytiin Hesellä ja ajettiin kukkulalle. Syötiin, kuunneltiin musiikkia ja poltettiin tupakkaa. Etkä sä vienny vaan yhtä kertaa." Lukemattomista hyvistä muistoista yksi.
Vasta kun olin syönyt oman ruokani, huomasin ettei Rakas ollut koskenutkaan omaansa, koko ruokailun ajan hän oli pitänyt minua kädestä. Ympärillä olevat ihmiset katsoivat minua hölmistyneenä, kuin puhuisin tyhjyydelle. Tarjoilija kysyy, eikö minulla ollutkaan niin iso nälkä kuin luulin, että kaksi annosta tilasin. Silloin tajusin ruokailevani haamun kanssa, kukaan muu ei häntä nähnyt. Minä pidin häntä edelleen kädestä ja katselin niitä tuttuja, hymyileviä kasvoja. En silti antanut sen häiritä, ei kenenkään muun tarvinnutkaan häntä nähdä tai kuulla.
Ravintolasta lähdettäessä hän halasi, otti kädestäni tiukasti kiinni ja sanoi: "Minä en ikinä päästä irti."
Heräsin. Jälleen tyytyväisenä. Sanokaa hulluksi, mutta mielummin juttelen hänelle unissani kuin en koskaan.
Hyvin nukuttu yö tekee ihmeitä. Olen tänään jaksanut vierailla ystävän luona, tehdä kunnon ruokaa, uunilohta, salaattia ja perunamuussia, nam!, pestä kaiken pyykin pois ja siivota.
Raivoimurointi ja -jynssääminen on ollut päivän sana. Roskiskaappia jynssätessä päästelin höyryjä. Mietin mielessäni kaiken sen, minkä olisin miehelle halunnut sanoa. Kuinka lapsellista on vain kadota, olla kohtaamatta ja selittämättä, mikä meni pieleen. Kuinka oli ensimmäinen, jota en verrannut Rakkaaseen. Kuinka tämän takia juoksin karkuun. Kuinka satutti, kun päästin jonkun lähelle ja kävi näin. Ja kuinka en enää tee tätä virhettä enää pitkään aikaan.
Helpotti. Nyt nukkumaan, jotta jaksan huomennakin olla hyvä äiti.
Seuraava teksti on sekavaa sönkötystä, mutta haluan nämäkin kirjata ylös, jotta jonain päivänä voin katsoa tyytyväisenä, kuinka olen taas noussut ylös.
Ei saa ikinä sanoa, että nyt tuntuu hyvältä. Nopeasti tulee se palautus takaisin maan pinnalle. Mies perääntyi, syy jäi epäselväksi. En muista, onko tämä tuntunut näin pahalta aikaisemmin, ennen Rakasta minulla ei juuri suhteen alkujakaan ollut. Se hylkäämisen tunne tulee hyvin ikävällä tavalla päälle ja sitten miettii miettimistää, mitä itse teki väärin. En tainnut tehdä mitään, luulen niin.
Tänään illalla nostin jalat ylös ja mietin, taas. Kuinka helppoa olisi olla joku muu, ihan kuka vaan. Sitten mietin uudestaan ja totesin, että samaa paskaa se on kaikilla, eri lahjapaperit vain. Koska elämä on lahja.
Kroppa on vetämässä itteänsä piippuun. Uni ei tule jälleen. Valvoin aamuneljään viimeyönä, aamulla heräsin jokainen lihas kipeänä. Päätä jyskytti. Sitten tajusin, etten ole syönyt kahteen päivään kuin kaksi leipää. Kahvia olen juonut sitten senkin edestä. Alaselkää polttaa vieläkin.
Tänään turvauduin nukahtamislääkkeeseen, joita sain Rakkaan kuoltua kriisiryhmältä ja nyt odotan vaikutusta. Söin minä ruokaakin, oikein ison lautasellisen. Äidin täytyy voida hyvin, jotta lapsilla olisi kaikki hyvin.
Huomenna menen lääkäriin, ei tämä näin voi jatkua. On saatava itsensä kuntoon, jos annan terveyteni mennä pilalle, mitä teen? Unta, ruokaa ja ulkoilmaa. Niillä lähdetään.
Enpä olisi uskonut. Muistatteko, kun kävin ennustajalla? Hän katsoi korteista, että elämääni tulee mies. "Onko sun ystävät vielä ehdottanu laivareissua? Kyllä he tulevat ehdottamaan ja mukana on mies. Jos ei tule matkalle mukaan, tämä mies löytyy laivamatkan takaa. Törmäät tähän samaan mieheen monesti sen jälkeen ja voit hyvin lähteä tähän suhteeseen vaikka pelkäätkin." Ja kaikki meni juuri näin. Kaveri ehdotti laivamatkaa ja matkan takaa löytyi mies. Minä juoksin tapani mukaan karkuun, mutta aina törmäsin tähän samaan mieheen. Kielsin tunteeni ja pakenin. Vähän aika sitten pysähdyin ja paniikin sekaisesti myönsin tunteeni itselleni, lopulta muillekin. Kaverit kannustivat pitämään miehestä kiinni ja tässä sitä ollaan; hölmistyneen onnellisena siitä, että tämä ihminen astui elämääni.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla ei ole kiire. Ei ole tarvetta sanoa, että hän on minun. Minä luotan, että tämä menee syvemmäksi jos niin on tarkoitettu. Nyt on hyvä.
Joulu, olen sitä yrittänyt vältellä. Vaikeaa se on ollutkin. Tänään menin ystävän kanssa joululahjaostoksille ja illalla lasten mentyä nukkumaan paketoin. Siinä alkoi kirjaimellisesti filminauhana vilisemään viime vuoden Joulua edeltävä aika, kyyneleiden kanssa, tietysti.
***
Olimme juuri muuttaneet kotiimme, minä yritin epätoivon vimmalla saada kotia kuntoon. Kävin lahjaostoksilla ja iloisena näytin Rakkaalle, mitä esikoiselle tuli ostettua. -Mä ostin sille tämmösen linnan, eikö ookkin hieno? -No on kyllä, mä voin auttaa paketoinnissa. ***
Olimme kaupassa perheen kesken, tyttö kiintyi pehmokettuun, jolla on aurinkolasit päässä. Rakas koppasi ketun kärryyn ja minä surkeana sanoin, ettei ole nyt varaa ostaa. "Kyllä minä tuon maksan, on niin hieno." En luvannut paketoida sitä, pehmolelut ovat niin hankalia.
Illalla Rakas paketoi pehmokettua, kirosi ja nauroi samaan aikaan. Minä kihersin vieressä ja kehuin kuinka hienon paketin sai aikaan. Se oli sen Joulun silmiinpistävin paketti; rulla siihen menikin lahjapaperia ja se näytti aivan käärekarkilta.
***
Esikoinen oli löytänyt lahjakätkön. Ryhdyin selittämään, kuinka lahjojen pitää antaa olla siellä, Pukki tulee noutamaan ne. Rakas otti juonen päästä heti kiinni. "Pukki tuo ne sitten Jouluna. Pukki ei voi tulla käymään tuomaan lahjoja, jos sä avaat ne jo nyt." Tyttö nieli selityksen ja kiherryksen vallassa meni seuraavana aamuna katsomaan huonoksi havaitulle kätkölle, kun "Joulupukki oli hakenut lahjat".
***
Hampaita kiristellen tämän pyhän yli. Mikään ei ole niinkuin ennen, mutta lapset ansaitsevat kunnon Joulun.
