Ei. Minulla on unelma. Nyt se ei vain ole enää itsestäänselvyys. Haluan olla onnellinen. Päässäni on muotoutunut selkeä kuva: seison omakotitalon terassilla, pihassa on omenapuita. Lapset leikkivät ja juoksevat pihassa, tyttäreni ja kaksi poikaani. Kädestä pitää kiinni mieheni, vasemmassa nimettömässäni kimaltaa kaksi sormusta. Arkista, mutta niin onnellista.
En ole enää puolikas ja rikki. Olen ehjä, entistäkin voimakkaampi. Ei tarvitse enää yksin miettiä, mitä tehdä viikonloppuna eikä mennä yksin nukkumaan. Ei hukkua muistoihin ja suruun.
Niinpä, viimeyönä minä notkahdin taas. Makasin sängyssä aamukolmeen ja mietin, miksi minun ei kuulu olla onnellinen. Mies sai minut hymyilemään, mutta nyt hän on vetäytynyt. Ei ole tämä treffailu minun juttu. Saa nähdä mitä tapahtuu, tänään en jaksa olla positiivinen.
Mies soittaa minulle joka ilta. Juttu lentää, nauramme. Olemme samalla aaltopituudella selkeästi. Hän myös lähettää viestiä pitkin päivää. Rauhoitu sydänparka. Hymyilen koko ajan. Olen itse aurinko!
Kun pakettiin lyö ulkonäön minun makuuni sekä lapsirakkauden, on se menoa. Ääni takaraivossa huutaa, etten halua enää satuttaa itseäni. Täytyy olla varovainen. Ei oteta harppauksia vaan liikutaan taaperon askelin.
Silti rakennan pilvilinnoja. Haluan kävellä käsi kädessä ja suudella. Voit sä myös laulaa mulle niinkuin lupasit, jonku oikein ihanan rakkausbiisin. Saanko mä sanoo, että sä oot mun?
"Kyllä mä yksin pärjään kaikin tavoin, mutta...mä oon parisuhdeihminen. Minkäs sille voi, että kaipaa sitä."
Ystävä katsoo säälien. Näkeehän sen, olen tottunut noihin katseisiin. Uusi parisuhde. Vaikea asia, sitä haluaisi niin paljon, mutta sitä myös pelkää niin paljon. Rakkaan mentyä pois raivosin kaikille, jotka puhuivat mahdollisesta uudesta miehestä tulevaisuudessa. Mulla on mies! Mä en tarvi uutta!
Tarkoittaako uusi suhde sitä, etten minä oikeasti rakastanut? Entä tulenko minä vertaamaan aina miestä Rakkaaseen? Pystynkö minä rakastamaan ketään muuta? Koska on se oikea aika ottaa niin suuri askel eteenpäin?
Entä se mies? Vaatimuslistani on pitkä. En halua suhdetta, joka menettelee. Haluan suhteen, jossa olen onnellinen isolla o:lla. En halua sitä seurustelun takia. Haluan suhteen sen takia, että minä en voi elää ilman toista, koska hän on hyvä minulle ja lapsille. Ja sen miehen täytyy hyväksyä se, että Rakas on aina elämässäni ja tulen aina rakastamaan myös häntä. Rakkaus ei kuole. "Jokainen on valmis, kun siltä itsestä tuntuu. Joillakin se aika on viikkoja, joillakin se on vuosia. Me emme kuolleet puolisoidemme mukana. Meillä on oikeus elää ja oikeus uuteen onneen."
Näin kirjoitti kohtalontoveri Nuorten leskien facebook-sivuilla. Ja jokainen sana on totta. Vain leski ymmärtää toista leskeä ja osaa sanoa kaiken oikein.
Miksi minä mietin tätä tänään? Koska tapasin Miehen. Mies saa minut hymyilemään ja nauramaan. Ja hän haluaa viedä minut kahville. Otin tänään pienen askeleen ja lupasin mennä sumpille ensiviikon lopussa. Tänä päivänä jokin liikahti sisällä.
En voi olla hymyilemättä, kun luen hänen viestejään. En ole tuntenyt näin sitten Rakkaan tapaamisen vaikka yrittäjiä on ollut jo tässä välissä. Mutta minulla ei ole kiire. Hörpin kupposet hänen kanssaan ja katson mitä tapahtuu. Nyt minä vain nautin tästä hymystä.
Tuo lause on mietityttänyt minua. Ja olen todennut sen valheeksi. Minä en ole vahva. Minun on vain pakko olla. Miten minä olen päätynyt tähän? Omat valintani minua ovat tähän johdattaneet. Maailma heitti vain niskaani lisää pyytämättä.
Synnyin tavalliseen suomalaiseen perheeseen. Sellaiseen, jossa on kaksi sisarusta ja äiti on kotiäiti. Isä käy töissä ja juo. Muistan ne kerrat, kun heräsin vanhempieni riitelyyn yöllä. Ei kumpikaan ollut parempi. Ja kun minä olin isompi, he erosivat. Onneksi. Siitä alkoi Fionan kapinointi, ennen niin kiltti tyttö alkoi tupakoimaan ja juomaan.
Sitten tapasin sinut ja loppu elämäni muuttui. Jos olisin tiennyt, mitä minun täytyy tulevaisuudessa kestää takiasi, olisinko lähtenyt mukaasi? Kyllä ja miljoona kertaa kyllä. Mitä tahansa antaisin siitä, että saisin kerran vielä käpertyä kainaloosi. Mitä tahansa antaisin siitä, että sinä silittäisit päätäni ja vakuuttaisit kaiken vielä järjestyvän.
Vaikka kahden teini-ikäisen suhde ei ollut ongematon. Vaikka molemmilla meillä oli tuliset luonteet, me pysyimme rinnakkain. Minä tiesin aina voivani luottaa sinuun. Sinä et häviäisi mihinkään, olit aina minun, minä olin aina sinun.
Ja muistan vieläkin, kun sain tietää odottavani esikoistamme. Alkushokin jälkeen muutimme vihdoin samaan osoitteeseen, vaikka aina olimme toistemme seurassa. Nyt meillä oli yhteinen koti. Muistan ne onnenkyyneleet, kun tyttömme oli parin kuukauden ikäinen. En ikinä halunnut lapsia. En olisi vuosi sitten uskonut, että olen onnellisempi nyt kuin koskaan ennen.Minä rakastan elämääni ja teitä.
Meille suotiin vielä vähän yli kolme vuotta yhdessä. Ruusuilla tanssimista, vaikka siihen kuului piikkejäkin. Niinkuin kaikilla. Vähän yli kolmeen vuoteen kuului sinun työpaikkasi vaihdos yllättäen, meidän muuttomme ihanaan kotiimme, toisen lapsemme odotus ja syntyminen.
Myös sinun sairastumisesi, sinun muuttumisesi. Kuinka minä itkin monet päivät. Kirosin sinut, miksi menit tekemään näin minulle, meille, perheellesi. Kuukausien ajan yritin nostaa sinut ylös. Vaikka itse olin täysin totaalisesti lopussa. Monen mutkan kautta onnistuit, me onnistuimme. Sain sinut takaisin, sen ihmisen, johon rakastuin. Sen, jonka kanssa perustin kodin ja perheen. Ei sitä kestänyt montaa päivää. Sinut vietiin minulta pois. Sinut vietiin meiltä pois. Vaikka olisimme tarvinneet sinua vuosikausiksi eteenpäin.
Nyt istun tässä kotimme takapihalla. Poltan tupakkaa ja mietin. Nyt olen siinä samassa pisteessä, kuin ennen sinua. Turtunut, niin pe**eleen väsynyt tähän kaikkeen. Kyllä tämä tästä, ajan kanssa.
Välillä on vain niin väsynyt tuntemaan tätä ikävää. Välillä havahdun miettimään, olitko todellinen. Tunnenko tätä surua vain unen takia? Silloin menen vaatehuoneeseen, valokuvat eivät riitä, eivätkä lapset, sivelen vaatteitasi ja muistan taas. Sinä olit kyllä täällä. Tuossa ulko-oven edessä suutelimme viimeisen kerran. Silloin minä näin sinut viimeisen kerran.Kapusit työautoosi ja heilutit minulle viimeisen kerran. Lapsille lupasit tulla seuraavana päivänä töistä kotiin. Et sinä koskaan tullut, sinun aikasi täällä oli loppunut. Tämä luopuminen sinusta on vain niin he**etin vaikeaa. Onneksi ei tarvitse unohtaa.
Kun katson peiliin näen 20 kiloa hoikemman ihmisen, kuin tammikuun lopussa. Kun ajattelee, on käsittämätöstä, että painoni tippui 9 kiloa yhden viikon aikana.
Voisin potkia silmäpussejani, niin alhaalla ne tuntuvat roikkuvan. Siksi meikkaan. Uusia vaatteita on täytynyt ostaa. Rakkaan kuoleman jälkeen tein myös sen, mistä olin haaveillut pitkään; leikkasin pitkät hiukset pois. Nämä ovat siistimmät, helpommat hoitaa. Joku muu ajattelisi, että olen puhjennut kukkaan. Minä sanoisin, että on helpompi liikkua ihmisten seassa, kun välissä on muuri. Se paha olo ja suru ei näy ulospäin, eikä kukaan kiinnitä huomiota.
Miten olen muuttunut sisältä? Ihmisenä? Minua ihmetyttää, kuinka pienistä asioista olen marmattanut. Nyt lapsen kuume ei ole maailman loppu vaikka väsyttäähän se tämän kaiken päälle. En enää mieti elämääni vuosiksi eteenpäin. Nyt on nyt ja huominen on huomenna. Elämme tämän päivän ja toivomme huomisen olevan parempi.
Itsensä lukeminen on vaikeaa. Kun katson menneeseen, näen sen sekaisin olevan ihmisen. Koti ja lapset ahdistivat - tai ahdistavat vieläkin välillä. Koti oli se, josta puuttui joku. Kaikki muistutti siitä mitä ei enää ole, mitä minä en enää ole. Jos hyvällä tuurilla sain lapset hoitoon yöksi, juoksin Alkon kautta kotiin. Pakenin alkoholiin, en halunnut muistaa. Baariin tanssimaan ja "nauramaan". Aamulla oli huono olo ja kaikki vieläkin pahemmin. Kaverit huolestuivat, sanoivat, että olen ihan sekaisin oman itseni kanssa. Ennen en juonut kuin ehkä kerran vuodessa. Niin olenkin, entä sitten? Pidin itseni kuitenkin kasassa lasten kanssa, koska oli pakko. Hoidin, pidin sylissä, tein ruuan, pesin pyykit ja hoidin kodin. Istuin leikkipuiston penkillä ja katselin muita äitejä; Onkohan tuolla oma mies kotona? Onkohan tuon lapsella isä? Fiona lasten kanssa ja Fiona ilman lapsia; ero niillä oli kuin yöllä ja päivällä.
Nyt huomaan rauhoittuneeni. Viikko sitten lapset olivat yökylässä tukiperheessä. Ilta lähti liikenteeseen saman kaavan kautta. Kuppilassa katsoin ympärilleni ja tajusin, etten halua olla siellä. Haluan tehdä elämälläni ihan jotain muuta, kuin tilata tiskiltä seuraavaa kelkkaa. Tilasin taksin ja menin kotiin. Aamulla asiat eivät olleet niin huonosti, ei ollut paha olokaan. Taas se askel eteenpäin. On hienoa huomata kehittyvänsä.
Mutta ne tunteet, kun en saa kaivettua niitä itsestäni millään. Minä yritän hymyillä, välillä se ei ole edes vaikeaa. Suru...se kulkee mukana joka hetki. Riittää vain yksi tuoksu, kun muistot tulevat virtana mieleen. Mutta itku, sitä ei enää tule. Olen kieltänyt itseäni romahtamasta niin monta kertaa, etteivät tunteet purkaudu enää. Ja siksi pelkään sitä, kun ne jonain päivänä purkautuvat. Onko minulla silloin jaksamusta nousta ylös? Pakkohan se sitten on. Ainakin toivon niin, että minussa on naista taistella tämä taistelu loppuun asti.
Minä muistan tämän saman päivän vuosi sitten. Sinä työnsit tuplarattaita tätä samaa katua pitkin ja näytit niin ylpeältä. Rattaissa istui sinun 2-vuotias esikoisesi sekä kahden kuukauden ikäinen poikasi. Pidit minua kädestä ja minä olin niin onnellinen. Ostimme suklaakuorrutteisia mansikoita ja nauroit minulle, kun innostuin kojusta, joka myi halpoja hiusjuttuja. Näimme kavereita ja esittelimme uutta perheenjäsentämme. Kotimatkalla syötin sinulle ja tytölle vuoronperään niitä mansikoita.
Tänä vuonna minä kuljen tätä samaa katua pitkin yksin lastemme kanssa. Työnnän rattaita yksin. Nyt vuoden ikäinen poikamme istuu matkarattaissa ja kolmevuotias tyttäremme pitää minua kädestä. Tänä vuonna minä kiersin sen mansikkakojun kaukaa.
Olenkohan minä turtunut? Vai vaan oppinut hyväksymään tämän asian? Viikkoon en ole itkenyt, parina viiime päivinä nukahtaminen ei ole tuotanut niin suuria ongelmia. Mutta olen niin väsynyt. Ennen tunteet ailahtelivat laidasta laitaan, nyt ne ovat kaikki samaa. Minua ei naurata, ei itketä, ei mikää tunnu miltään. Esikoisen kanssa puhutaan isistä vieläkin, joka ilta hän kertoo miten isi kuoli.
Haudalla kävin eilen(kin). Siellä on hyvä olla. Siivota vanhat kynttilät ja kukat pois. Kastella kukkia. Tehdä vielä edes jotain konkreettista Rakkaan hyväksi.
Haluan elää. Löytää oman suunnan. Sen oman jutun. Halu päästä eteenpäin on palava. Olen jo näyttänyt muille, että tästä tytöstä löytyy lujuutta. Nyt seison omilla jaloillani, huterasti, mutten enää makaa maassa ja mieti, miten päästä ylös. Olen jo löytänyt uuden paikan, en aio elää tässä kylässä loppuelämääni. Täällä en voi olla minä. Olen aina se, jonka mies ja lasten isä kuoli.
Tapahtuneesta on melkein puoli vuotta, mutta spottivalo ei ole vieläkään sammunut. Kuiskuttelua. Juoruja. Ihmiset kertovat tarinaamme valhein ja vääristellen.Vaikka ei saisi välittää. Vaikka minä tiedän, miten asiat on ja oli. Vaikka olen yksin selvinnyt ja selviän joka päivä elämäni suurimmasta tragediasta, puheet suututtavat. Tekisi mieli huutaa. Kertoa muille, minkä kaiken läpi me rämmittiin ja kun kaikki näytti paremmalta, Rakas vietiin meiltä pois.
Ei siitä hyötyä olisi. Syytöksiä, epäilyjä ja uhkailuja riittäisi silti. Enkä minä enää jaksa kääntää toista poskea ja olla välittämättä. Koska on aika nostaa kytkintä ja vaihtaa maisemaa, en tiedä vielä. Teen kaiken rauhassa, päämääränä olisi vaihtaa kotipaikkakuntaa viimeistään ensi vuoden alussa. Täällä minulle ei ole enää mitään.
Siinä minä istuin asianajajan työhuoneessa ja kuuntelin mitä mieheni jätti jälkeensä. Tai ei jättänyt. Tämä on ihan turhaa. Kävimme läpi Rakkaani maallisen omaisuuden ja totesimme, ettei jaettavaksi jää mitään. Mutta keneltä 25-vuotiaalta jäisi valtava omaisuus? Allekirjoitin, kiitin ja kättelin. Lopuksi asianajaja muistutti, että minun tulee säilyttää tämä nivaska vuosikausia.
Lopulta istuin autossa. Väsynyt, minä olin niin väsynyt. Nyt minä olen tehnyt kaikkeni sinun vuoksesi. Saisinkohan minä nyt elää? Muistaa välillä itsenikin? Uskomatonta, miten melkein puolen vuoden työn vaatinut paperiläjä oli alle tunnissa käyty lävitse. Nyt täytyisi lähettää kopio perunkirjasta maitsraattiin ja se olisi siinä. Minun työni olisi ohitse. Enää ei tarvitsisi soitella moneen paikkaan, juosta ympäri kylää milloin minkäkin paperin perässä. Ei enää purra hammasta, kun toisessa sanottiin toista ja toisessa paikassa toista. Minut on pyöritetty semmoisessa mankelissa, etten tähän enää haluaisi.
Vein vielä Rakkaalle ruusuja ja kynttilän. Tyhjentävä päivä vaati arvoisensa lopun.
Puhelin soi eilen. "Haudalla on nyt kivi." Maha muljahti ympäri, silmät pimeni. Äkkiä istumaan ja hengittelemään. Sydän löi tuhatta ja sataa. En odottanut tälläistä reaktiota. Nyt se on kirkossa kuulutettu ja kiveen hakattu. Koko päivän vaeltelin tekemättä kuitenkaan mitään. Hermostuneena, itkuisena. Tärisin pelkästä ajatuksesta, että näen hänen nimensä siinä. Lopullisena.
Yöllä tuijotin kuvaa jossa Rakas pitää poikaamme sylissä. En osannut ajatella mitään. Lämmin aalto kulki lävitse. Pieni paino hartioilla, niinkuin halauksessa. Olet mun kanssa sittenkin.
Lykkäsin haudalla käymistä tähän päivään. Pyysin ystäväni mukaan, odotin romahdusta. Ei sitä tullutkaan. Silitin kiveä, kävin läpi jokaisen kirjaimen ja numeron. Hymyilin. Se tuli taas, lämmin aalto. Nyt tiedän, nyt tunnen sen. Rakas kulkee vierelläni muutenkin kuin muistoissa.
"Onnen haudalle kukan mä vien En oo nähnyt mä kesästä unta Hanki sulki sen suvisen tien Aika kelloissa kun siirtyy Lumen alta paljastuu Nimes kultaisena piirtyy kiveen kaiverrettuun Liekki lyhdyssäni syttyy, tiedän, että tässä oot
