Ei. Minulla on unelma. Nyt se ei vain ole enää itsestäänselvyys. Haluan olla onnellinen. Päässäni on muotoutunut selkeä kuva: seison omakotitalon terassilla, pihassa on omenapuita. Lapset leikkivät ja juoksevat pihassa, tyttäreni ja kaksi poikaani. Kädestä pitää kiinni mieheni, vasemmassa nimettömässäni kimaltaa kaksi sormusta. Arkista, mutta niin onnellista.
En ole enää puolikas ja rikki. Olen ehjä, entistäkin voimakkaampi. Ei tarvitse enää yksin miettiä, mitä tehdä viikonloppuna eikä mennä yksin nukkumaan. Ei hukkua muistoihin ja suruun.
Niinpä, viimeyönä minä notkahdin taas. Makasin sängyssä aamukolmeen ja mietin, miksi minun ei kuulu olla onnellinen. Mies sai minut hymyilemään, mutta nyt hän on vetäytynyt. Ei ole tämä treffailu minun juttu. Saa nähdä mitä tapahtuu, tänään en jaksa olla positiivinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti