Haudalla kävin eilen(kin). Siellä on hyvä olla. Siivota vanhat kynttilät ja kukat pois. Kastella kukkia. Tehdä vielä edes jotain konkreettista Rakkaan hyväksi.
Haluan elää. Löytää oman suunnan. Sen oman jutun. Halu päästä eteenpäin on palava. Olen jo näyttänyt muille, että tästä tytöstä löytyy lujuutta. Nyt seison omilla jaloillani, huterasti, mutten enää makaa maassa ja mieti, miten päästä ylös. Olen jo löytänyt uuden paikan, en aio elää tässä kylässä loppuelämääni. Täällä en voi olla minä. Olen aina se, jonka mies ja lasten isä kuoli.
Tapahtuneesta on melkein puoli vuotta, mutta spottivalo ei ole vieläkään sammunut. Kuiskuttelua. Juoruja. Ihmiset kertovat tarinaamme valhein ja vääristellen. Vaikka ei saisi välittää. Vaikka minä tiedän, miten asiat on ja oli. Vaikka olen yksin selvinnyt ja selviän joka päivä elämäni suurimmasta tragediasta, puheet suututtavat. Tekisi mieli huutaa. Kertoa muille, minkä kaiken läpi me rämmittiin ja kun kaikki näytti paremmalta, Rakas vietiin meiltä pois.
Ei siitä hyötyä olisi. Syytöksiä, epäilyjä ja uhkailuja riittäisi silti. Enkä minä enää jaksa kääntää toista poskea ja olla välittämättä. Koska on aika nostaa kytkintä ja vaihtaa maisemaa, en tiedä vielä. Teen kaiken rauhassa, päämääränä olisi vaihtaa kotipaikkakuntaa viimeistään ensi vuoden alussa. Täällä minulle ei ole enää mitään.
"En oo tunteeton, kyl mul tunteet on,
mut sun jälkeen kaikki ihan sama mulle on.
Mä teen sen, mitä mun tehtävä on.
Mä meen, koska mun mentävä on.
Kaikki on sanottu, kyyneleet padottu,
silmistä säihke on kadonnut.
Mä teen sen, mitä mun tehtävä on.
Mä meen, koska mun mentävä on."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti