Voisin potkia silmäpussejani, niin alhaalla ne tuntuvat roikkuvan. Siksi meikkaan. Uusia vaatteita on täytynyt ostaa. Rakkaan kuoleman jälkeen tein myös sen, mistä olin haaveillut pitkään; leikkasin pitkät hiukset pois. Nämä ovat siistimmät, helpommat hoitaa. Joku muu ajattelisi, että olen puhjennut kukkaan. Minä sanoisin, että on helpompi liikkua ihmisten seassa, kun välissä on muuri. Se paha olo ja suru ei näy ulospäin, eikä kukaan kiinnitä huomiota.
Miten olen muuttunut sisältä? Ihmisenä? Minua ihmetyttää, kuinka pienistä asioista olen marmattanut. Nyt lapsen kuume ei ole maailman loppu vaikka väsyttäähän se tämän kaiken päälle. En enää mieti elämääni vuosiksi eteenpäin. Nyt on nyt ja huominen on huomenna. Elämme tämän päivän ja toivomme huomisen olevan parempi.
Itsensä lukeminen on vaikeaa. Kun katson menneeseen, näen sen sekaisin olevan ihmisen. Koti ja lapset ahdistivat - tai ahdistavat vieläkin välillä. Koti oli se, josta puuttui joku. Kaikki muistutti siitä mitä ei enää ole, mitä minä en enää ole. Jos hyvällä tuurilla sain lapset hoitoon yöksi, juoksin Alkon kautta kotiin. Pakenin alkoholiin, en halunnut muistaa. Baariin tanssimaan ja "nauramaan". Aamulla oli huono olo ja kaikki vieläkin pahemmin. Kaverit huolestuivat, sanoivat, että olen ihan sekaisin oman itseni kanssa. Ennen en juonut kuin ehkä kerran vuodessa. Niin olenkin, entä sitten? Pidin itseni kuitenkin kasassa lasten kanssa, koska oli pakko. Hoidin, pidin sylissä, tein ruuan, pesin pyykit ja hoidin kodin. Istuin leikkipuiston penkillä ja katselin muita äitejä; Onkohan tuolla oma mies kotona? Onkohan tuon lapsella isä? Fiona lasten kanssa ja Fiona ilman lapsia; ero niillä oli kuin yöllä ja päivällä.
Nyt huomaan rauhoittuneeni. Viikko sitten lapset olivat yökylässä tukiperheessä. Ilta lähti liikenteeseen saman kaavan kautta. Kuppilassa katsoin ympärilleni ja tajusin, etten halua olla siellä. Haluan tehdä elämälläni ihan jotain muuta, kuin tilata tiskiltä seuraavaa kelkkaa. Tilasin taksin ja menin kotiin. Aamulla asiat eivät olleet niin huonosti, ei ollut paha olokaan. Taas se askel eteenpäin. On hienoa huomata kehittyvänsä.
Mutta ne tunteet, kun en saa kaivettua niitä itsestäni millään. Minä yritän hymyillä, välillä se ei ole edes vaikeaa. Suru...se kulkee mukana joka hetki. Riittää vain yksi tuoksu, kun muistot tulevat virtana mieleen. Mutta itku, sitä ei enää tule. Olen kieltänyt itseäni romahtamasta niin monta kertaa, etteivät tunteet purkaudu enää. Ja siksi pelkään sitä, kun ne jonain päivänä purkautuvat. Onko minulla silloin jaksamusta nousta ylös? Pakkohan se sitten on. Ainakin toivon niin, että minussa on naista taistella tämä taistelu loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti