Kun toinen kuolee

Sitä on vaikea ymmärtää. Se toinen ei voi enää koskaan katsoa sua silmiin. Et voi enää tuntea toisen lämpöä tai kuunnella sydämen sykettä. Et jakaa ajatuksiasi. Et voi enää olla heikko, koska ei ole enää ketään, jolle paljastaa sitä. Et voi enää itkeä räkä valuen nenästä, lyyhistyneenä toisen syliin tietäen, että se rakastaa sua silti vaikka oletki välillä ihan hullu.

Et voi enää riidellä. Sanoa toiselle juuri ne sanat, jotka satuttaa sitä kaikkein eniten. Et voi enää hetken päästä mennä makuuuhuoneeseen, makaamaan toisen viereen ja halata tosi kovaa. Pyytää anteeksi ja pussata ensin niskaan, lopulta huulille.

Et voi enää soittaa toiselle paniikissa, kun auto on mennyt vesiliirtoon ja sä oot pelännyt henkes puolesta. Sydän on hakannut tuhatta ja sataa, jotenkin sä oot vaan muistanut päässäs ne sanat, ettei saa jarruttaa ja saanut renkaat ohjattua asfaltille.

Et voi enää soittaa toiselle, kun ajat pitkää matkaa kotiin. Lapset nukkuu takapenkillä, on pimeää ja sä pelkäät nukkuvas rattiin. Se toinen ei enää saa ensin sua rauhoittumaan ja lopulta puhu sun kanssa sen koko kahden tunnin ajan, kun sä ajat kotiin, ole kotona vastassa ja sytytä sun tupakkaa.

Se toinen ei enää ota lomaa töistä, kun sulla on mennyt selkä töissä niin pahasti, että hengittäminenkin sattuu. Se toinen ei enää hae sulle apteekista särkylääkettä ja hiero linimenttiä sun selkään.

Se toinen ei enää soita sulle paniikissa, kun kuulee nuoren naisen joutuneen onnettomuuteen ja aja 100 kilsan matkaa vain sen takia, kun sä nukuit, etkä vastannu puhelimeen.

Mä en enää voi. Ja multa vietiin tuki. Multa vietiin turva. Ja tänään se tuntuu kohtuuttomalta.

Mun koti ei oo täällä

Eipä se paljoa vaadi. Se, että itkee taas sikiösennossa sängyllä peiton alla ja miettii miksi meille piti käydä näin? Haluaisin vain niin sen vanhan elämäni takaisin. Kuuluisin jonnekin, jonkun rinnalle.

Kaikki lähti siitä, kun sain kutsun enoni kolmikymppisiin. Tyytyväisenä ilmoitin ehkä tulevani ja onnessani katselin, ketä oli kutsuttu. Näkisi sukuaan taas pitkästä aikaa, ihanaa.
Ei kauaa kestänyt, kun ilmoitettiin, että kutsu oli lähetetty minulle vahingossa. Luin viestin pariin kertaan, ennen kuin ymmärsin, että minua ei ole kutsuttu. Olen ulkopuolinen. Se, jolle moikataan kun tavataan.

Minulle ei ole paikkaa omassa suvussani. Oma syyni sekin, tiedän. Miksen pitänyt yhteyttä paremmin vaikka oli perhe ja muuta. Rakkaan sukuun tuli pidettyä yhteyttä enemmän. Nyt emme edes moikkaa appivanhempieni kanssa silloin harvoin kun satumme näkemään. Rakkaan muu suku ei edes asu täällä.

En kuulu mihinkään. En omaan sukuuni. En Rakkaan sukuun. Raastavaa huomata vieläkin seisovansa siinä samassa risteyksessä. En ole vieläkään löytäny omaa paikkaani. Olen vieläkin se väliinputoaja.
Eikä kenellekään voi tätä sanoa, koska pitää olla vahva.

Tänään soi

Olen itkenyt jokaisen Vain elämää-jakson aikana, tämä kappale kouraisi todella syvältä. Olen nyt siinä pisteessä, että hyväksyn Rakkaan lähtemisen. Välillä olen vihainen kaikesta siitä, mikä jäi kesken. Olen vihainen, ettei Rakas saanut nähdä lapsiensa kasvavan tai lapsenlapsiaan, ei päässyt nauttimaan työnsä hedelmistä niin sanotusti. Olen vihainen, koska se oli minä, joka jäi tänne yksin lasten kanssa selviämään päivästä toiseeen. Olen vihainen, koska lapseni joutuvat selvimään ilman isää pienestä asti.

Mutta olen myös sitä mieltä, että vaikka tämä kulkee aina mukana, haavana sydämessä, on meillä, minulla ja lapsilla, odottamassa jotain todella ihanaa. Ei tälläistä voi tapahtua ihan muuten vain. Ei ihmistä voi sattua niin paljon, jos odottamassa ei ole jonain päivänä parempaa. Tällä on oltava jokin tarkoitus.

Minut ympäröin tyhjyydellä jotta voisin nähdä

Jotta oppisin itse mitä tunnen

Ja tietäisin sen

Nyt on mentävä yksin

Kulkee pitää ilman varjoo

On jäätävä taakse jotta toinen voi loppuun löytää

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin

Sen on tultava loppuun

Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan

Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista

Jonka raajat kuolleet on

Tän täytyy mennä näin

Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää

Mutta tiedän et on turhaa

Armoo viivyttää

Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää

Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää

Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekää

Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan

Tämä tie meidät kaataa

Ei voi jatkaa

Ei voi olla näin

Sen on tultava loppuun

Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan

Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista

Jonka raajat kuolleet on

Tän täytyy mennä näin

Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää

Mutta tiedän et on turhaa

Armoo viivyttää

Apulanta - Armo

Elän sittenkin

Ei tunnu pahalta. Olen taas pystynyt toimimaan ja ajattelemaan normaalisti. Rakas on mielessä ja puheissa mukana monesti, mutta iloisena sävynä. Koti on siisti ja lapset hoidettu. Itsekin olen taas jaksanu katsoa peiliin ennen kuin menen pihalle. Olenko näin hyvin paranemassa?

Tekisi mieli huutaa; Katsokaa mua! Mä käyn läpi helvettiä, mutta mä seison. Mua on lyöty, mutta mä en itke. Mä osaan taas hymyillä. Aurinko lämmittää taas!

Tekisi mieli tuulettaa sen kunniaksi mihin asti olen itseni kanssa päässyt. Yli kahdeksan kuukautta se vaati, huomata pystyvänsä jälleen hengittämään ja olla pelkäämättä seuraavaa itkukohtausta. Hyväksyn olevani yksin ja vielä pelottavan mukavasti ovat illat menneet. Tiedän, että joskus tulee jälleen synkkiä päiviä, mutta olen niihin valmis. Hyväksyn ne, mutta en pelkää ja odota niitä.

Toki minulla on monia pelkoja tulevaisuudesta, erityisesti lasten, mutta ne eivät saa sijaa tässä tekstissä. Positive thinking, you know.

Minä elän sittenkin.