Sitä on vaikea ymmärtää. Se toinen ei voi enää koskaan katsoa sua silmiin. Et voi enää tuntea toisen lämpöä tai kuunnella sydämen sykettä. Et jakaa ajatuksiasi. Et voi enää olla heikko, koska ei ole enää ketään, jolle paljastaa sitä. Et voi enää itkeä räkä valuen nenästä, lyyhistyneenä toisen syliin tietäen, että se rakastaa sua silti vaikka oletki välillä ihan hullu.
Et voi enää riidellä. Sanoa toiselle juuri ne sanat, jotka satuttaa sitä kaikkein eniten. Et voi enää hetken päästä mennä makuuuhuoneeseen, makaamaan toisen viereen ja halata tosi kovaa. Pyytää anteeksi ja pussata ensin niskaan, lopulta huulille.
Et voi enää soittaa toiselle paniikissa, kun auto on mennyt vesiliirtoon ja sä oot pelännyt henkes puolesta. Sydän on hakannut tuhatta ja sataa, jotenkin sä oot vaan muistanut päässäs ne sanat, ettei saa jarruttaa ja saanut renkaat ohjattua asfaltille.
Et voi enää soittaa toiselle, kun ajat pitkää matkaa kotiin. Lapset nukkuu takapenkillä, on pimeää ja sä pelkäät nukkuvas rattiin. Se toinen ei enää saa ensin sua rauhoittumaan ja lopulta puhu sun kanssa sen koko kahden tunnin ajan, kun sä ajat kotiin, ole kotona vastassa ja sytytä sun tupakkaa.
Se toinen ei enää ota lomaa töistä, kun sulla on mennyt selkä töissä niin pahasti, että hengittäminenkin sattuu. Se toinen ei enää hae sulle apteekista särkylääkettä ja hiero linimenttiä sun selkään.
Se toinen ei enää soita sulle paniikissa, kun kuulee nuoren naisen joutuneen onnettomuuteen ja aja 100 kilsan matkaa vain sen takia, kun sä nukuit, etkä vastannu puhelimeen.
Mä en enää voi. Ja multa vietiin tuki. Multa vietiin turva. Ja tänään se tuntuu kohtuuttomalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti