Ei tunnu pahalta. Olen taas pystynyt toimimaan ja ajattelemaan normaalisti. Rakas on mielessä ja puheissa mukana monesti, mutta iloisena sävynä. Koti on siisti ja lapset hoidettu. Itsekin olen taas jaksanu katsoa peiliin ennen kuin menen pihalle. Olenko näin hyvin paranemassa?
Tekisi mieli huutaa; Katsokaa mua! Mä käyn läpi helvettiä, mutta mä seison. Mua on lyöty, mutta mä en itke. Mä osaan taas hymyillä. Aurinko lämmittää taas!
Tekisi mieli tuulettaa sen kunniaksi mihin asti olen itseni kanssa päässyt. Yli kahdeksan kuukautta se vaati, huomata pystyvänsä jälleen hengittämään ja olla pelkäämättä seuraavaa itkukohtausta. Hyväksyn olevani yksin ja vielä pelottavan mukavasti ovat illat menneet. Tiedän, että joskus tulee jälleen synkkiä päiviä, mutta olen niihin valmis. Hyväksyn ne, mutta en pelkää ja odota niitä.
Toki minulla on monia pelkoja tulevaisuudesta, erityisesti lasten, mutta ne eivät saa sijaa tässä tekstissä. Positive thinking, you know.
Minä elän sittenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti