Jumala antaa ihmiselle sen verran taakkaa, kuin on kykenevä kantamaan.

Tuo lause on mietityttänyt minua. Ja olen todennut sen valheeksi. Minä en ole vahva. Minun on vain pakko olla. Miten minä olen päätynyt tähän? Omat valintani minua ovat tähän johdattaneet. Maailma heitti vain niskaani lisää pyytämättä.

Synnyin tavalliseen suomalaiseen perheeseen. Sellaiseen, jossa on kaksi sisarusta ja äiti on kotiäiti. Isä käy töissä ja juo. Muistan ne kerrat, kun heräsin vanhempieni riitelyyn yöllä. Ei kumpikaan ollut parempi. Ja kun minä olin isompi, he erosivat. Onneksi. Siitä alkoi Fionan kapinointi, ennen niin kiltti tyttö alkoi tupakoimaan ja juomaan.

Sitten tapasin sinut ja loppu elämäni muuttui. Jos olisin tiennyt, mitä minun täytyy tulevaisuudessa kestää takiasi, olisinko lähtenyt mukaasi? Kyllä ja miljoona kertaa kyllä. Mitä tahansa antaisin siitä, että saisin kerran vielä käpertyä kainaloosi. Mitä tahansa antaisin siitä, että sinä silittäisit päätäni ja vakuuttaisit kaiken vielä järjestyvän.

Vaikka kahden teini-ikäisen suhde ei ollut ongematon. Vaikka molemmilla meillä oli tuliset luonteet, me pysyimme rinnakkain. Minä tiesin aina voivani luottaa sinuun. Sinä et häviäisi mihinkään, olit aina minun, minä olin aina sinun.

Ja muistan vieläkin, kun sain tietää odottavani esikoistamme. Alkushokin jälkeen muutimme vihdoin samaan osoitteeseen, vaikka aina olimme toistemme seurassa. Nyt meillä oli yhteinen koti. Muistan ne onnenkyyneleet, kun tyttömme oli parin kuukauden ikäinen. En ikinä halunnut lapsia. En olisi vuosi sitten uskonut, että olen onnellisempi nyt kuin koskaan ennen. Minä rakastan elämääni ja teitä.

Meille suotiin vielä vähän yli kolme vuotta yhdessä. Ruusuilla tanssimista, vaikka siihen kuului piikkejäkin. Niinkuin kaikilla. Vähän yli kolmeen vuoteen kuului sinun työpaikkasi vaihdos yllättäen, meidän muuttomme ihanaan kotiimme, toisen lapsemme odotus ja syntyminen.

Myös sinun sairastumisesi, sinun muuttumisesi. Kuinka minä itkin monet päivät. Kirosin sinut, miksi menit tekemään näin minulle, meille, perheellesi. Kuukausien ajan yritin nostaa sinut ylös. Vaikka itse olin täysin totaalisesti lopussa. Monen mutkan kautta onnistuit, me onnistuimme. Sain sinut takaisin, sen ihmisen, johon rakastuin. Sen, jonka kanssa perustin kodin ja perheen. Ei sitä kestänyt montaa päivää. Sinut vietiin minulta pois. Sinut vietiin meiltä pois. Vaikka olisimme tarvinneet sinua vuosikausiksi eteenpäin.

Nyt istun tässä kotimme takapihalla. Poltan tupakkaa ja mietin. Nyt olen siinä samassa pisteessä, kuin ennen sinua. Turtunut, niin pe**eleen väsynyt tähän kaikkeen. Kyllä tämä tästä, ajan kanssa.

Välillä on vain niin väsynyt tuntemaan tätä ikävää. Välillä havahdun miettimään, olitko todellinen. Tunnenko tätä surua vain unen takia? Silloin menen vaatehuoneeseen, valokuvat eivät riitä, eivätkä lapset, sivelen vaatteitasi ja muistan taas. Sinä olit kyllä täällä. Tuossa ulko-oven edessä suutelimme viimeisen kerran. Silloin minä näin sinut viimeisen kerran. Kapusit työautoosi ja heilutit minulle viimeisen kerran. Lapsille lupasit tulla seuraavana päivänä töistä kotiin. Et sinä koskaan tullut, sinun aikasi täällä oli loppunut. Tämä luopuminen sinusta on vain niin he**etin vaikeaa. Onneksi ei tarvitse unohtaa.