Kiitos Rakas

Viime yönä minä siivosin keittiötä. Laittelin likasia astioita tiskikoneeseen, kun ulko-ovelta kuului tuttu koputus. Avasin oven ja ensimmäisenä suustani pääsi: "Moi, mitä sä siinä teet?"

"Olen mä tässä sun vierellä kulkenut nyt kohta vuoden ja ajattelin, että välillä olisi hyvä näyttäytyäkin, jutella." 
Niinpä, Rakas oli siinä. Istuutui ruokapöydän viereen ja laittoi puhelimestaan soimaan Pendulumin Tarantulan. "Täähän oli yks sun lempibiiseistä." Istuuduin hänen syliinsä. "Ja toinen oli se Tsunami.", jatkoin. Hautasin kasvoni siihen tuttuun kaulakuoppaan. Rakas laittoi kätensä ympärilleni ja nyökkäili. "Sä muistat hyvin. Mennäänkö kylälle? Mennään vaikka syömään."

Kävelimme pitkin kotikylämme tuttuja katuja, käsi kädessä. Mikään ei tuntunut oudolta, kaikki oli hyvin, en edes itkenyt ilosta. Kaikki oli niinkuin olisimme eilisenä päivänä nähneet. Menimme tuttuun ravintolaan syömään. Siihen mihin vein Rakkaan syömään jokainen hänen syntymäpäivänsä, koska en ikinä keksinyt parempaa lahjaa, kuin hyvä ruoka ja kahdenkeskinen aika.

Kävin tilaamassa kaksi ruoka-annosta; härkää. Rakkaalle mediumina, niinkuin hän aina halusi. Puhuimme lapsista, kavereista, mitä sille ja sille kuului. "Fiona, se mies oli ihan hullu, kun päästi sut menemään. Saisit kyllä vähän mennä koputtelemaan sitä päähän. Vaikka mä olinkin kyllä vähän mustasukkainen." Rakas hymyili vinoa hymyänsä tuon lauseen päälle ja minä naurahdin.

Söimme ulkona, tähtitaivaan alla. Hengitys höyrystyi, mutta siltikään minulla ei ollut kylmä. "Muistatko, kuinka mä vein sut katselemaan tähtiä?", Rakas kysyi.
"Kyllä mä muistan. Käytiin Hesellä ja ajettiin kukkulalle. Syötiin, kuunneltiin musiikkia ja poltettiin tupakkaa. Etkä sä vienny vaan yhtä kertaa." Lukemattomista hyvistä muistoista yksi.

Vasta kun olin syönyt oman ruokani, huomasin ettei Rakas ollut koskenutkaan omaansa, koko ruokailun ajan hän oli pitänyt minua kädestä. Ympärillä olevat ihmiset katsoivat minua hölmistyneenä, kuin puhuisin tyhjyydelle. Tarjoilija kysyy, eikö minulla ollutkaan niin iso nälkä kuin luulin, että kaksi annosta tilasin. Silloin tajusin ruokailevani haamun kanssa, kukaan muu ei häntä nähnyt. Minä pidin häntä edelleen kädestä ja katselin niitä tuttuja, hymyileviä kasvoja. En silti antanut sen häiritä, ei kenenkään muun tarvinnutkaan häntä nähdä tai kuulla.

Ravintolasta lähdettäessä hän halasi, otti kädestäni tiukasti kiinni ja sanoi: "Minä en ikinä päästä irti."


Heräsin. Jälleen tyytyväisenä. Sanokaa hulluksi, mutta mielummin juttelen hänelle unissani kuin en koskaan.