Ei kukaan voi ikinä sun paikkaas ottaa

Joulu on anteeksiantamisen aikaa. Todellakin. Olemme appivanhempieni kanssa väleissä. Vietimme Jouluaattoa heillä. Kaikki oli niinkuin ennen muttei kuitenkaan. Lapset saivat jättimäisen kasan lahjoja, söimme ja kävimme saunassa. Olin saanut takaisin sen vanhan paikkani, paikkani Rakkaani naisena hänen suvussaan. Silti mikään ei tuntunut miltään. Illalla itkin itseni uneen ja lähetin jouluntoivotukset pilvien päälle.

Appiukko kiitti vedet silmissä Joulusta, olin antanut heille kaiken muun tänä Jouluna paitsi Rakkaan. Kosketti.

Vuoden kierto lähenee loppuaan. Minä selvisin. Läpi sen mustan verhon, sen surun ja kaipauksen, joka nielaisi minut viime tammikuussa ja ajattelin, etten ikinä enää pääse ylös. Minä kompastelen, minä itken, mutta enää ei ole kaikki sumuista. Enää en toivo viimeisenä illalla, etten enää aamulla heräisi. Hän kulkee minun vierelläni, on läsnä vaikken voikkaan häntä nähdä. Miksi näin tapahtui? En todellakaan tiedä. Ei voi minun mieleni vieläkään käsittää, miksi näin täytyi tapahtua. Vieläkin huudan, kuinka epäreilua oli, että juuri hänet vietiin pois, mutta se ei asiaa muuta.

Seuraavaksi kärsin uuden vuoden ja 1v-päivän, sitten koko loppuelämän. Mutta minä sain kokea jotain niin ihanaa, jotain niin uskomatonta, eikä kukaan voi viedä minulta muistoja pois. Hän todella rakasti minua, minä todella rakastan häntä, eikä rakkaus kuole. Kun minä jonain päivänä lähden täältä pilvien päälle, siellä on minua vastassa niin ihana mies. Minä saan jälleen olla hänen kanssaan. Se on se asia, joka lohduttaa minua ja antaa voimaa. Siihen asti muistelen, tunnen hänen läsnäolonsa, nautin elämästä.