Teen paljon asioita ensimmäistä kertaa ilman rakasta tai ensimmäistä kertaa sitten rakkaan kuoleman.
Imuroin ja pesin lattiat ensimmäistä kertaa. Kävin kaupassa ensimmäistä kertaa. Nukuin yksin meidän kodissa ensimmäistä kertaa. Ajoin autoa ensimmäistä kertaa. Vein lapsen kerhoon ensimmäistä kertaa. Tein hänen lempiruokaansa ensimmäistä kertaa. Lista jatkuu loputtomiin.
Tänään minä ajoin sitä tietä ensimmäistä kertaa. Sitä, jolla se tapahtui. Ajoin sen kohdan ohi, jossa meidän iskä vietiin pois.
Kylmyys. Kohmeinen koura, joka otti kiinni luista asti. Itkua ei tullut, en pystynyt edes itkemään. Hyvä, että pystyin edes hengittämään. Tyhmiä ajatuksia tuli päähän; entä jos tässä nyt viedään loppukin mun perheestä pois? Entä jos mekin kuollaan nyt?
Matkan määränpäässä ravistelin ikäviä asioita mielestä pois. Istuin autossa hetken ja taputin itseäni olkapäähän. Minä tein sen, ensimmäistä kertaa. Enkä kuollut, kukaan ei kuollut.
Ylitin itseni ja nyt mennään taas sitä ylämäkeä, usko paremmasta on palannut. Koska pystyin ajamaan sitä tietä kuolematta, pystyn elämäänkin. Vähän kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti