Ensimmäiset viikot rakkaan kuoleman jälkeen minä ajoin kolarin joka yö. Yksin tai yhdessä rakkaan kanssa. Joskus lapset itkivät takapenkillä. Auto vaihteli, joskus se oli miehen työauto, joskus meidän oma farmari. Tapahtumat olivat samat ajajasta riippuen. Jos muruseni ajoi, hän nukahti, enkä minä pystynyt liikkumaan tai puhumaan. Näin vain kuin auto luisui kohti ojaa. Jos minä ajoin, auto vain meni ojan puolelle, enkä saanut sitä hallintaan. Jokaisessa unessa lopputulos oli sama; auto oli ilmalennossa kohti puuta ja minä itkin, koska tiesin, mitä tulisi tapahtumaan.
Sittemmin unet ovat muuttuneet. Muru vain ilmestyy kotiin. Ei olekaan kuollut, sanoo vain, että kuulemma sellaista kylällä puhutaan. Ei halua kertoa kenellekään muulle, että onkin elossa. Haluaa olla meidän kanssa. Ei enää töitä vaan oikeasti aikaa perheelle. Aluksi minä olen raivoissani. Että sä oo laittanu mut kulkeen turhan takia tätä tietä?! Raivo tyyntyy kuitenkin nopeasti. Täytyy muuttaa, toiselle puolelle Suomea, jossa meitä ei kukaan tunne ja saamme olla rauhassa.
Kyllähän se tulee minulle uniin naljailemaankin, miten teki elossa ollessaankin. Trampoliinin tullessa seuraavana yönä mies kehui minua, että on hänellä aika muija, kun saa trampoliitikin yksin kasaan. Vaikka ei ole ihan varma onko tytön turvallista pomppia siinä. Naurahdus ja hymy päälle.
Viimeyönä uni oli erilainen. Olin ystäväperheeni luona käymässä. Muru ilmestyy paikalle. Minulle tuli vahva tunne, että tuo ihminen on ollut vain hukassa, niinkuin kotiavaimet. Nyt minun pitää pitää huolta, ettei hän enää ikinä mene hukkaan. Pidin kädestä, halasin, suukottelin, hoin vain, ettei hän saa enää ikinä mennä hukkaan, ikinä ei saa enää kadota ja lähteä pois. Ole siinä ikuisesti, olethan? Rakas lupasi.
Herääminen todellisuuteen on märkä rätti vasten kasvoja. Toisaalta toivon, että unet loppuisivat. Toisaalta todellakaan en. Unissani saan taas puhua hänelle. Halata ja suudella. Tuntea, ettei hän olekaan poissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti