- Iskä on taivaassa, koska iskä kuoli. Isi on aina taivaassa, eikä voi enää tulla takaisin. Äitilläkin on niin kauhea ikävä iskää. Lapsen ilme muuttuu ahdistukseksi. Pientä niiskutusta. Syöksyn halaamaan. Mutta iskä näkee meidät koko ajan. Iskä rakastaa ja suojelee meitä taivaasta.
- Näkeekö iskä tän meidän uuden trampoliinin? Ja kun mä pompin sillä? Iskä mä sain sen trampoliinin!
Käsittämättömän julmaa viedä noin ihanalta tytöltä isä. Hän oli aina iskän tyttö, isänsä silmäterä. Näinä hetkinä tajuaa, että tämä surutyö ei ole yksin minun. Myös lapseni surevat. Poika vähemmän, ei taida enää muistaa isäänsä. Kaksi viikkoa normaalisti niin hyvinsyövä poika oli syömälakossa isänsä poismenon jälkeen. Tyttö sai raivokohtauksia mitättömistä asioista.
Muistan erään hyvin. Olin aukaissut ikkunan tuulettaakseni. Tämä ei tytölle käynyt. Kun hän oli huutanut aikansa, hän heitteli tavaroita, löi, potki, itki. Minä pitelin sylissäni ja tyttö huusi isäänsä palaamaan.
Niin minäkin olisin halunnut tehdä. Mennä pesäpallomailan kanssa hutkimaan miehen työauto, tai mitä siitä oli jäljellä, palasiksi. Räjäyttää koko p*ska. Hakata ensimmäinen vastaantuleva ihminen sairaalakuntoon. Huutaa, raivota. Purkaa se kaikki viha ja raivo maailmaa kohtaan. Kukaan järkevä ihminen ei tee niin. Minä vaikenin. Olin vahva. Varsinkin lasteni edessä. Minä olen äiti. Minä jaksan, olen turva. Enkä mene pois.
Muutaman kerran autolla ajaessani painoin kaasun pohjaan suoralla tiellä. Huusin keuhkoi kipeiksi siinä samalla. Olin niin vihainen. Kuinka sä kehtaat jättää mut tänne yksin kaiken sen jälkeen?! Hylkäät lapses tänne ja itte meet siemaileen jotain kaljaa pilven reunalle?! Miksi sä jätit mut yksin kokeen kaiken tän p*skan?!
Tiedän, ettei mikään noista pidä paikkaansa. Hän ei hylännyt, ei jättänyt. Hän ei voinut sille itse mitään. Mutta ei minulla ollut ketään muuta, jota syyttää. Kielloistani huolimatta hän lähti ajamaan väsyneenä.
Nyt raivo on väistynyt. Turtunut pois. Katkeruus nostaa joskus päätään. Aika usein, kun näen muita perheitä esimerkiksi kaupassa. Perheiden lapset huutavat isäänsä. Minun lapseni eivät ikinä huuda isäänsä enää. Usein jäljellä ovat enää vain suru ja kaipaus. Hillitön ikävä. Minä tiedän, millaista on, kun sydän on särkynyt.
"Tuuli tuule sinne missä muruseni on,
leiki hetki hänen hiuksillaan.
Kerro rakkauteni,
kerro kuinka ikävöin,
kerro häntä ootan yhä vaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti