Tuntuu, että nyt sen vasta kunnolla sisäistää. Sen, ettei mies oikeasti tule enää kotiovesta sisälle, etten voi enää edes nähdä häntä.
On niin tyhjä olo. Kylmä koko ajan. Valokuvista katsoo se mies, jonka kanssa olin kahdeksan vuotta. Muistan hymyn, äänen, kosketuksen, kaiken...
Tuntuu, kuin sisältä kuolisin pala palalta. Aimo annoksen itseäni laitoin mieheni mukaan hautaan, nyt loppukin kuihtuu pois. Illalla en pysty nukahtamaan, aamulla en meinaa päästä ylös. Lasten takia on pakko. Yritän potkia itseäni eteenpäin, taas lasten takia. Ilman heitä olisin mennyt miehen perässä.
Minä olen kukka ja sinä olit minun veteni. Miten tästä voi ikinä selvitä?
"Rakkaus ei lopu siihen, kun aika jättää
Kauniimmin muistoissa elää
Ikuinen jälki sinusta minuun jää
Mut kaunein on se tunne, miten mulle lauloit
Toivon, että itsestänikin jää
Yhtä kaunis muisto, samaa laulua laulan
Rakkaimmalleni laulan"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti