Voin vannoo kaiken mulle pyhän nimeen, et mä nousen jos mä yhä lipeen
En ole kirjoitellut vähään aikaan. Ilokseni voin todeta, että vaikka tämä toukokuu on ollut mielettömän rankka kihlajaispäivän, rakkaan syntymäpäivän sekä poikamme ensimmäisen syntymäpäivän kera, minulla on ollut myös paljon hyviä päiviä.
Noina merkkipäivinä ja pari päivää niiden jälkeen oli lähellä, etten soittanut itselleni apua. Tuntui, että oma pää konkreettisesti hajoaa kappaleiksi. Tuska ja suru oli sietämätöntä. Itku tuli pelkästään leivän voitelemisesta. Se halus aina kunnon kerroksen voita.
Kuitenkin nyt huomaan, että enemmän on päiviä, kun paino rinnan päällä ei ole läsnä. Voin nauraa aidosti, eikä tarvitse esittää. Iloitsen ajasta lasten kanssa vaikka hyvin usein olen väsynyt tekemään kaiken kasvatuksesta ruuan tekoon yksin.
Pari päivää olen taas hengittänyt vapaasti. Ilman sitä vannetta rintakehän ympärillä. Tiedän, että tuolla se taas vaanii, pyyhkäisee yli ja kahmaisee mukaansa, kun sitä vähiten odotan. Suru. Mutta en odota sen enää menevän pois. Se kulkee minulla mukana loppuelämäni. Ainakin tämä suru kertoo, että minä todella välitin ja rakastin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti