Sumussa

Minä yritän katsoa viimeisiä viikkoja ja muistaa, mutta niin sumussa ollaan menty, etten juuri mitään muista. Muistan itkua, paljon sitä kun olen vain huutanut, yrittänyt karjua kaiken pahan pois.

Muistan käynnin onnettomuuspaikalla. Kuinka epätodelliselta tuntui, että siinä paikassa on tapahtunut jotain niin hirveää. Romahdin polvilleni itkemään ja puristin nyrkissäni kolmea ruusua, jotka olin hänelle tuonut. Yhden meiltä kaikilta.

Muistan kuinka kävin katsomassa häntä viimeisen kerran. Kuin olisi nukkunut. Teki mieli ravistella ja huutaa heräämään. En pystynyt sanomaan juuri mitään. "Voi rakas, kun sun piti tulla kotiin. Mä rakastan sua. Oikeesti." En halunnut koskea. Haluan muistaa rakkaani niinkuin hän oli; lämmin ja hellä.

Kaikki ne hautajaisjärjestelyt. Kuinka monta kertaa haukoin henkeäni, aivot olivat ihan mössöä. En osannut ajatella. Miten sitä osaa 25-vuotiaalle valita arkkua? Meidän pitäisi valita hääpukuja...

Muistan miten kamalalta tuntui kuulla kaikilta osanottoja. Olkaa jo hiljaa. Olisin halunnut kävellä kaupassa ilman niitä sääliviä katseita. Ei se onnistu vieläkään...

Muistan hautajaiset. Miten oksensin koko aamun ennen niitä. Olin paniikissa. Kirkkoon astuessani luulin kuolevani. Arkku. Mun mies on tuossa arkussa. Ja se arkku on niin pieni. Istuin koko siunauksen ajan hiljaa, välillä nyyhkyttäen. Hartiat lysyssä, pää painuksissa. Silmät olivat niin sumeat, etten nähnyt mitään. Muistan vain pätkiä papin puheesta. Kuinka hänkin alkoi itkemään puheen aikana. "Tätä miestä olisi tarvittu vielä paljon ja pitkään." Me tarvitsemme vieläkin, joka päivä.

Minä olen 24-vuotias. Ja yksin. Lasteni kanssa ihan yksin. Nyt on pääsiäinen ja istun kotona. Kaikki muut juhlivat. Grillattaisiin meilläkin, jos pystyisin. Se oli aina miehen juttu.