Viime viikolla minä tein sen; pakkasin minun ja lasten elämän pahvilaatikoihin ja muutin uudelle paikkakunnalle. En kauas, vain 25 minuutin ajomatkan päähän kotikaupungista, mutta tarpeeksi pitkälle, jotta saan sanottua että tässä on nyt se uusi alku.
Tänään kävin hyvästelemässä vanhan kodin ja kyllä se sydäntä kylmäsi. Se oli minulle ensimmäinen asunto, joka oikeasti tuntui kodilta. Jonne ei ollut ikävä mennä, mutta siinä kodissa vietin elämäni kamalimmat kuukaudet. Siinä paikassa aloitin surutyöni ja itkin valtameren verran. Sinne me muutimme perheenä ja sieltä me lähdimme rikkinäisenä.
Taas on helpompi hengittää vaikka huono omatunto painaa; voiko kuollutta ihmistä hylätä? Siltä minusta tuntuu nyt.
Jankutetaan itselle että meidän enkeli-isi kulkee matkassa, missä ikinä me olemme. Niinhän se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti