Aina ankara itseäni kohtaan
vaikee heikkouksia itsessäni kohtaa
ajoin itseni nurkkaan omilla vaatimuksillani
makasin päiviän vaan lattialla tuskissani
istuin omas autos ja mietin että halusin kuolla
ajoin hautausmaan ohi, mitä jos maatuisin tuolla
tottunu olee vahvin aina kaikist
mut nyt unelmat oli muuttunu painajaisiks
pelkäsin huomista, en halunnut herää
oli hetki, kun en mistään mitään tajunnu enää
Tää menee niille joil on paha olla
kun elämä lyö sata-nolla
oon ollu ristiaallokossa siinä veneessä
nyt aurinko paistaa, horisontti siintää edessä
Kuinka kertoisin, kun vedetään matto jalkojen alta. Kun yhtäkkiä menettää kaiken, pohja kaikelta on poissa. Unelmat sirpaleina - ja mikä pahinta - itse ja lapset täysin hajalla.
Ihmiset hylkäävät, jaksavat tukea pari viikkoa ja luulevat, että selviän yksinkin. Muutama ihminen pysyi vierellä, kuuntelivat kun pahimpina hetkinä en pystynyt enää pitämään kaikkea sisälläni vaan huusin kivusta.
Vähitellen kasaa omaa elämäänsä. Katselee ympärilleen ja tajuaa, että kyllä jotain jäi. Oman identiteetin kokoaminen uudestaan, ei enää me vaan minä. Omaa suuntaa haparoidaan ja välillä poiketaan polulta.
Elämäni on alkanut menemään mukavasti eteenpäin, mutta nyt siihen on tullut se oma mausteensa. Se teelusikallinen sokeria, jonka tarvitsen kahvikuppiini.
Minulta kysytään kuinka päivä meni, mitä lapset ovat puuhailleet. Minulle toivotetaan hyvää huomenta ja yötä. Minut otetaan kainaloon. Kun minut nähdään jälleen päivien jälkeen, minut otetaan syliin ja suudellaan. Kanssani halutaan viettää aikaa, tehdä yhdessä ruokaa ja esitellään ystäville. Minua katsotaan kuin olisin ainut nainen maailmassa.
Aloin jo olla onnellinen ennen häntä. Nyt uskallan olla pikkuhiljaa onnellinen hänestä, en hänen takiaan. Tykkään. Vaikka tätä on kestänyt vain muutaman viikon, pelkään menettäväni hänet. Kunpa tällä kertaa kävisi hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti