Epäuskoisuus. Voiko tämä olla ollenkaan totta? Jos se onkin vain huonoa pilaa, jonka Rakas on keksinyt? Et olekaan kuollut, tämä kaikki on vain surkeaa vitsiä.
Viha sekä raivo kaikkia ja kaikkea kohtaan. Miksi jätit minut yksin? Kaiken sen jälkeen jätit minut ja lapsesi yksin! Tuokin vastaantulija katsoi säälivästi, katsookohan enää, kun lyön hampaat kurkkuun!
Epätoivo. Miten voin selvitä? Miten tästä voi jatkaa eteenpäin? En minä edes halua. Tule takaisin, teen mitä vain.
Syyllisyys. Entä jos olisin puhunut puhelimessa vartin pidempään? Olisinko saanut sinut pidettyä hereillä? Olisitko elossa jos en olisikaan ollut kiireinen? Kai tiedät, että rakastan?
Katkeruus. Miksi meidän perhe ja miksi hän? Miksei tuo, joka on jo vanha ja nähnyt elämää?
Suru. Musertava tunne. Tajuntaan iskee, kuinka tämä onkin totta, ei ikinä enää häntä. Kyyneleet eivät vain lopu.
Kipu. Valtava möykky rinnassa, joka ei vain lähde. Sydäntäni särkee, rikkihän se on. Vanne rintakehän ympärillä, on niin vaikea hengittää. Paino saa niskat painumaan alas, en vain pysty kävelemään selkä suorassa.
Fyysiset oireet. Syömättömyys, unettomuus, oksentaminen, päänsärky, hiusten lähtö, sydämen rytmihäiriöt, atopian pahentuminen, erilaiset säryt pitkin kehoa.
Masennus. Jään peiton alle makaamaan, missään ei ole kuitenkaan enää mitään järkeä.
Asiaa karkuun juokseminen. Jos ihan hetkeksi unohdan, saan hetkeksi hyvän olon.
Halu mennä eteenpäin. Jostakin tulee se sisu. Hillitön tahto päästä eteenpäin elämässä vaikka tuntuisi, että nyt uidaan pahaan vastavirtaan.
Menetyksen hyväksyminen. Jonain päivänä huomaa, että pystyy viettämään illan yksin ihan rauhassa kotona elokuvia katsellen. Menee aikaisin nukkumaan ja aamulla katselee keittiön ikkunasta appelsiinimehulasi kädessä. Tyynenä, rauhallisena, niinkuin silloin joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti