-No perjantaina mä vaan olin, kävin kaverilla kahvilla, menin aikasin nukkumaan. Lauantaina hain siskon juna-asemalta, olin kotona ja kävin parilla kaverilla kahvilla. Kävin mä baarissakin kääntymässä, mutta selvinpäin sielläkin oltiin ja lähdin aikasin kotiin......Haloo? Ooks sä siellä?
-Joo, joo. Mä vaan järkytyin. Susta on tullu taas oma ittes.
-Hä?
-Ennen sä olisit juonu koko viikonlopun. Olisit flirttailut baarissa pilkkuun asti. Susta on tullu taas Fiona. Oot sä pikkuhiljaa muuttunut takaisin normaaliks omaks ittekses tän viimeisen puolen vuoden aikaan, mutta nyt sä oot taas sinä.
-No...niin. Ja oon mä siihen ihan tyytyväinen.
Voiko olla ihanempaa tunnetta? Minut yli 10 vuotta tuntenut ihminen kertoo, että nyt ollaan taas siinä normaalissa pisteessä. Tiedän, että tyhmyyksiä on tullut tehtyä. Onneksi lapset eivät ole millään lailla kärsineet niistä ja suurin hinta näistä tyhmyyksistä on ollut henkilökohtainen morkkis. En ole sitä sukellusta osannut selittää, ystävä osasi senkin osasi: Sä oot vaan hetkeks halunnu unohtaa sen kaiken, saada edes hetkeks hyvän olon.
Kyllä suru vieläkin vihlaisee sydämestä heti aamusta, yrittää painaa kasaan. Välissä romahduttaa pienen ihmisen niin, että pää huutaa, kuinka helpompaa olisi vain päästä tuonne pilvien päälle. Entä ne lapset? Olisihan heillä paljon parempi jossain muualla ilman minua.
Sitä on vain oppinut keräämään itsensä maasta ja jatkamaan taas seuraavana päivänä.
 |
| Antti Kleemola - Kaiken keskellä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti