Minun urhea lapseni

Laitoin tänään pyykkejä kuivumaan, kun yhtäkkiä alkoivat kyyneleet virrata. Jostain mieleni sopukoista nousi taas Rakkaan kuva silmiin ja niin sitä mentiin. Tirauttelin itkua taas salaa - tai näin ainakin luulin. Esikoinen ilmestyi viereeni kylpyhuoneeseen; "Äiti, itketkö sä taas sen takia, kun sulla on iskää ikävä? Ei hätää äiti, kyllä saa olla ikävä ja saa itkee."

Tuo samainen nelivuotias toteaa ruuan jälkeen: "Mulla on iskää ikävä. Mulla on ikävä sitä koko ajan, mutta en mä aina itke." Mitä tuohon voi sanoa? Nyökytellä ja todeta, että niin. Minulla on urhea lapsi, kun äiti on väsynyt, esikoinen yrittää hoitaa pikkuveljeä, patistaa äitiä lepäämään. En minä tätä haluaisi, minä olen se vanhempi, hänen on saatava olla lapsi. Mutta pikkutyttö selittää, että hän rakastaa äitiä tosi paljon, hänellä on maailman paras äiti ja hän haluaa auttaa. Kuinka paljon minä rakastankaan tuota tyttöä, ei mitään ole, mitä en hänen puolestaan tekisi. Ja kuinka minä suren, että hän joutui isän hyvästelemään liian pian. Kuinka minä suren, että hänen äitinsä on välillä vain niin väsynyt ja surullinen.

"Iskä, tule lohduttamaan äitiä vähän. Äiti itkee taas tosi paljon." tyttö kuiskaa sängystä nukkumaan mennessä. Urhea tyttö. Ihana tyttö. Minun tyttöni.

kuva