Minä haluan rakastaa. Enemmän haluan tulla rakastetuksi.
Rakastan lapsiani ehdoitta, mutta se rakkaus on ihan erilaista, mitä rakastettujen välillä on.
Tiedättehän sen ensihuuman? Kun jokainen erossa vietetty sekuntti on tuskaa. Kun sydän alkaa hakkamaan, kun tulee tekstiviesti. Onkohan se se? Mennä toisen kainaloon, tuntea lämpimän ihon kosketuksen. Toisen sydämen lyönnit.
Minä rakastankin. Rakastan valtavasti. Niin paljon, ettei sitä voi sanoiksi pukea. Mutta tuota toista ihmistä ei ole enää täällä. Minulla ei ole enää rakastettua. Minua ei enää suudella iltaisin ja toivoteta hyvää yötä. Minulle ei enää soiteta töistä ja kerrota, koska tullaan kotiin. Ei enää "Oli hyvää ruokaa mamma. Kiitos." Kukaan ei enää kysy, mitä lapset ovat tänään puuhanneet.
Muistan viimeisen iltamme yhdessä. Olin itkuinen, hän otti syliin. Siinä minä makasin, hänen paljaan vatsansa päällä ja imin kehon lämpöä itseeni. Kuuntelin sykkeen ääntä silmät kiinni. Olin niin kiitollinen siitä hetkestä, ihan kuin olisin tiennyt...
Ja taas minä itken. Itken kaiken sen tähden mitä minä menetin. Mitä me menetimme...
Oon lukenu näitä sun tekstejä monen monta kertaa läpi. Suru sun miehen elämän päättymisestä koskettaa minuakin vaikkemme edes tunne millään tavalla. Haluan sanoa että sulla on kaikki edellytykset selvitä , ihana oli kuulla että ystäviä on vierellä eikä tarvitse murehtia raha asioista. Kodinkin olit kauniiksi laittanut teidän perheelle. Sä selviät kyllä. Ja joskus oot vielä onnellinen. Ikävänkin kanssa oppii kuulemma elämään, se muuttaa jossain kohtaa muotoaan mutta voin vaan kuvitella mitä käyt läpi. Luopuminen on äärettömän vaikeaa kun kaikki oli ihan kesken, koko elämä. Mutta oon varma että tuo ihminen seuraa teidän elämää jostain tuolta ja se rakkaus kantaa sut ikävänkin yli . Voimia. <3
VastaaPoistaKiitos. <3 Jostain syystä sun kommentti saa aina kyyneleet silmiin. Vahva usko on, että tästä noustaan. Pakko se on, jo lastenkin takia.
Poista