"Miksi sinä alunperin aloit seurustelemaan Rakkaan kanssa?" Kysyjä on parisuhdeterapeutti, hän toistaa kysymyksen. Nakkelen hartioitani ja hymyilen häpeissäni. "Rakas halus oikeesti olla mun kanssa. Hyväksyy ja rakastaa mua sellasena, kun mä oon. Mä tiedän, että se tekee ihan mitä vaan mun puolesta." Toisten edessä noin merkityksellisten asioiden sanominen ei ole ollut minulle ikinä helppoa. Rakas istuu viereisellä tuolilla, ottaa kädestä kiinni. Katsoo minua terveillä silmillä. Ei päihteen sumentamilla, jotka tekivät seinän sen oikean Rakkaan ja muun maailman välille. Ei niillä silmillä, mitkä olivat ajaneet meidät tähän pisteeseen. Lupaa yrittää kovemmin. Kun on tuntenut toisen niin monta vuotta, tietää koska se toinen puhuu totta. Siinä hetkessä tiesin, että tästäkin me selvitään. Tämä on vain yksi ylämäki, mikä täytyisi taas tarpoa, yhdessä. Se oli torstai 23.1.2014.
Nyt minä istun sängynlaidalla ja pitelen rinnasta. Kipu puristaa, hengittäminen on vaikeaa. Päivän sisältä jäytävä ontto olo ja poissaolokohtaukset purkautuvat fyysisesti rytmihäiriöinä. Kaipaan häntä. Kaipaan sitä tunnetta, mikä hänen kanssaan oli. Rakastettu. Ihan sama mitä eteen tulee, minulla on kallio. Kuinka vapauttavaa on itkeä toisen sylissä. Tuntea lohdutusta. Ei ole sitä enää, tokkopa tulee olemaankaan. Muille kuolema on tabu. Suru heikkoutta.
Lopulta kyyneleet tyrehtyvät, sydänkipu lakkaa. Olen vain väsynyt. Silmät painavat, tuskin saan pidettyä niitä auki. Haluan vain kääriytyä peittoon ja unohtaa tämän päivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti