Muistot ja tavarat jotka niistä muistuttaa

Muistan, kuinka pari päivää Rakkaan kuoleman jälkeen raivostuin, kun isäni meni siirtämään Rakkaan työtakkia. Kaikki täytyi olla juuri sillä tavalla, kun mieheni oli ne jättänyt. Mihinkään ei saanut koskea. Hänen vaatteensa juuri siinä, shampoopurkki, Ipadin laturi, kengät...kaikki tavarat odottivat hänen paluutansa kotiin. Niinkuin minäkin.

Neljän kuukauden päästä kohtalokkaasta päivästä sain itkua tuhertaessani raivon puuskan. Otin jätesäkin ja roimasin eteisen naulakosta ne työvaatteet pussiin. Kuljin vessan kautta ja laitoin deodorantit mukaan. Viskoin partahöylät, hajuvesipullot ja hänen hammasharjansa pois. Silloin niiden tavaroiden näkeminen vain sattui liikaa. Lopulta vein kyyneleissä säkin ulkoroskikseen ja paiskatessa kantta kiinni huokaisin syvään. Se oli nyt tehty. Heitin osan hänen tavaroistaan pois. Seuraavaa raivonpuuskaa odottaa vaatehuone ja autotalli. Kaikki ajallaan.

Kihlasormuksen otin pois perunkirjojen jälkeen. Se alkoi painamaan sormessa, miksi pitää kun ei kukaan elävä pidä sitä kanssani? Olisin niin kovasti halunnut olla kihloissa, mutta kannoin sitä oikessa nimettömässä. Se ei enää muistuttanut siitä hetkestä, kun minua pyydettiin vaimoksi vaan siitä, ettei kihlattuani enää ole. Nyt se odottaa rasiassa sitä hetkeä, kun tyttäreni on tarpeeksi vanha kantamaan sitä omassa sormessaan. Rakkaalla on omansa sormessa ikuisesti.

Tänään kuopus vetäisi lipaston laatikosta lappusen, joka sai vedet vuotamaan silmistä. Yksi ainokainen lappu, jossa oli hänen käsialallaan kirjoitettu ohjeet seuraavalle työmaalle, sai minut itkemään sekä miettimään, pitäisikö se säästää. Tästä lapset näkis minkälainen käsiala iskällä oli.

Hassuja ajatuksia. Niitä tulee varmasti olemaan jatkossakin. Silti säästin sen lappusen. Ihan varmuuden vuoksi vain.