Jossain päin Suomea 2.9.2014
Hei Rakas,
yritän nyt kirjoittaa sulle. Saada päästäni pois kaiken sen, mitä tällä hetkellä haluaisin sanoa.
Saanko sanoa, että olen vieläkin hieman vihainen? Katkera? Kaiken sen jälkeen; sun pettämiset, sekoilut baarissa, kaikki se muukin paha, mitä sä yritit tehdä mun selkäni takana, mutta jäit kerta toisensa jälkeen kiinni. Jätit mut 3-vuotiaan ja koliikkivauvan kanssa yksin kaikiksi niiksi öiksi ja päiviksi yksin itkemään kotiin, kun sulla oli vaan tarve päästä pois? Kyllä mäkin olisin halunnut pois hetkeksi. Mä olin vaan niin väsynyt...
Ja kun me oltiin puhuttu ja puhuttu lisää. Puhuttu ammattiauttajan kanssa ja saatu solmut aukeemaan. Saatu uusi alku. Sä saanut mut rakastumaan ittees vieläkin enemmän, näkemään taas sen ihmisen, jonka mä tapasin silloin vuonna 2006. Kaiken sen jälkeen sä kehtaat jättää mut yksin? Kehtaat jättää sun lapset yksin?
En mäkään pulmunen ole. Vieläkin olen vaikea ihminen ja ymmärrän, ettet aina jaksanu mua. Varsinkaan silloin, kun en ollu saanu nukuttua viikkoon. Mutta aina sä tulit, kun mä olin romahtamassa, sä otit mut kiinni. Sä halasit ja suukottelit, vakuuttelit, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.
Sä olit mun prinssi, vähän renttu, mutta mun prinssi silti. Enkä mä tiedä, mitä mä teen ilman sua. Mulla on suunta vieläkin ihan hukassa. Meidän piti muuttaa lähemmäs sun töitäs. Mun piti hakea sieltä töitä. Kattoa omaa taloa ja tehdä myöhemmin iltatähti. Meidän piti istua vierekkäin kiikkustuoleissa ja muistella mitä kaikkea hullua tulikaan nuoruudessa tehtyä.
Mä en haluais velloo tässä surussa ja tiedän, ettet säkään haluais niin, mutta en mä voi sille mitään. Sä oot kaikkialla vaikket oo missään. Sun farkkus on vieläkin makkarin tuolilla, siinä mihin sä ne jätit. Sun lippis on vieläkin hattuhyllyllä. Mä pesin sen viime viikolla vaikken edes tiedä minkä takia. Sun nimellä tulee kirjekuoria vieläkin viikoittain. Ja tieks mitä? Sun poikas on ihan ilmetty sinä. Välillä tekee pahaa, kun meidän kaverit puhuu Pikku-Rakkaasta, mutta se on niinku sinä, leuan kuopasta pieniin lättäjalkoihin.
Muistatko, kun me puhuttiin, että entä jos meistä jompikumpi kuolee? Mä sanoin sulle, etten ikinä selviäis siitä. Että mä varmaan masentuisin ja tulisin perässä. Mä kerron sulle salaisuuden; musta tuntuu, etten ikinä selviä ja masentunut olen, mutta en tuu perässä vielä. Mä lupaan jaksaa tän loppuun asti.
I will always only be in love with you,
Fiona
Voi luoja miten sanattomaksi ihminen jää kun tuntee sun ikävän tänne asti. Kaunis kirjoitus. Kirjoita miehelle lisää jos siltä tuntuu, asiaa varmasti tulee aina silloin tällöin ellei jopa päivittäin. Lähetän sulle halauksen ja paljon voimaa tuleviin päiviin. Mä oon edelleen varma että sä selviät ja kuljet tien loppuun vaikka välillä tekisikin mieli luovuttaa. Sitä sun mies olisi halunnut ja toivonut, että sä teet kaikkesi ollaksesi onnellinen vielä joskus. Että toteutat edes osan niistä unelmista jota sulla elämän matkalle oli. -henni
VastaaPoistaKiitos, varmasti tule Rakkaalle vielä kirjoittamaan. Mä tulen toivottavasti olemaan onnellinen. Lapset ja sen päivän odotus saa eteenpäin. Enää en ole niin syvässä suossa kuin parikin kuukautta sitten. Hitaasti, mutta varmasti eteenpäin.
Poista