Palasin viikko sitten leskiperheiden tukiviikonlopusta lapsien kanssa. Sai vaihtelua tähän tasapaksuun arkeen ja mennä valmiiseen pöytään. Kaikkein eniten pidin siitä, kun sain puhua.
Sain puhua Rakkaan poismenosta niin paljon kuin halusin. Sain kertoa yhä uudelleen miten se tapahtui. Mitä kaipaan. Mikä suututtaa. Mikä jäi kesken. Kuinka pelkään, etten riitä vanhempana, nyt kun täytyisi olla se isäkin. Kuinka olen vieläkin vain niin rikki. Kuinka en enää huuda tuskaani tai itke niin usein, kuinka olen oppinut olemaan hiljaa, sisäistämään sen asian ja huutaa vain hiljaa sisäänpäin. Kuinka pelkään sitä, että jos en olekaan näin vahva. Entä jos romahdankin joku päivä tämän kaiken takia.
Ja kaikki ymmärsivät 110 prosenttisesti. He nyökyttelivät ja kertoivat omat tarinansa. Lohduttivat. Nämä ihmiset...ei sitä voi sanoin kuvata. Kiitos. Kuin olisi mennyt reppu täynnä ja antanut jokaiselle pienen osan lastista. Reppu ei ole vieläkään tyhjä, tokkopa se tulee ikinä olemaan, mutta nyt se on kevyempi kantaa. Kotiin palukaan tältä reissulta ei tuntunut pahalta.
Nyt on helpompi hengittää. Kiitos.
Luin alempaa että olit ennustajalla käynyt, joskus sulle kommettia jätinkin asiasta mutta olen iloinen että kävit. Uskon että toi lohtua sulle omalla tavallaan ja tiedät että kannattaa uskoa huomiseen ja siihen että sun mies kulkee elämässä teidän vierellä! <3 Kiva myös kuulla että teillä oli hyvä viikonloppu, parasta tukea varmasti ovat ne joilla on samanlainen menetys takana.
VastaaPoistaOli hieno kokemus käydä ennustajalla, varsinkin tälläisellä, joka osasi niin yksityiskohtaisesti kertoa suunnitelmistani, joita olin pitkään miettinyt ja kokemuksista, pelkästään korteista! Tämä nainen nyt tietenkään ei tiennyt minusta kuin nimen. Ehkäpä ennustus toteutuukin. :)
PoistaLeskiviikonlopussa oli kyllä huisia tuntea se yhteys toiseen, vaikka ei ollut ikinä ennen nähnytkään kyseistä ihmistä. Samat ajatukset, pelot ja kaipaus. Huisia. :)