Rehellisesti; itselleni. En muista tammikuun lopusta tähän päivään juuri mitään. En muistanut, missä olin ja mitä tein kun Rakkaan poismenosta tuli puoli vuotta. Tällöin luin luonnoksista; Aivan, olin kummitädilläni. Pakenin taas. Itkin taas. Mutta katselin häntä, joka oli menettänyt lapsensa ja sen jälkeen miehensä. Ja hän on pystyy elämään niin suurten menetyksien kanssa. Hain voimaa. Kirjoitan ylös, jotta muistaisin, mitkä olivat tuntemukseni, missä olin ja mitä tein.
Lisäksi kirjoitan, koska haluan kertoa oman selviytysmistarinani. Toivottavasti tämä on sellainen. En leskeytyessäni löytänyt moniakaan blogeja, joita kirjoittaisi leski. Varsinkaan näin nuori leski, jolla on pieniä lapsia. Ehkä joku samassa tilanteessa oleva löytää blogini ja osaa ammentaa siitä voimaa. Tajuaa, ettei olekaan ainut. Kuinka suru on täyttä vuoristorataa ja saa sinut muuttumaan täysin eri ihmiseksi. Ettei tästä selviä, mutta sen kanssa oppii elämään.
Jos sinä, rakas lukijani, olet yksi niistä, joka menetti rakkaansa, minä toivotan sinulle valtavasti voimia. Tukeudu läheisiisi, puhu, hae apua. Sinä pystyt elämään vielä.
P.S. On myös mahtavaa saada välissä tsemppaavia kommentteja, kiitos myös niistä!
Musta on hienoa että jaksat yrittää noin suuren menetyksen jälkeen! Musta olisi kiva kuulla useammin teidän kuulumisia. Sun blogi on erilainen ja antaa voimia rakkaansa menettäneille. En ymmärrä miten voit olla noin voimakas että jaksat kaiken yli! tsemppiä :)
VastaaPoistaYritän tsempata blogin kirjoittamisen kanssa, tänne tuleekin yleensä kirjoitettua vain ne negatiiviset asiat. Kiitos, eteenpäin!, sanoi mummo lumessa. :)
Poista