Päivä on kaunis, silti ei hymyilytä. Aurinko hellii lämmöllä ja linnut laulavat. Silti minulla on kylmä. Kaarran hautasmaan parkkipaikalle, kerään mukaani kynttilät ja ruusupuskan.
Rakkaan haudalla on taas ihmettilöitä; "Tämä on se poika, joka kuoli todella nuorena. Jäi kaksi lasta ja vaimo. Kyllä onkin kaunis hauta." Minut huomatessaan toinen supisee ja he lähtevät vähin äänin vilkuillen taakseen. Ei saisi ärsyyntyä, he puhuivat totta ja ihastelivat. Silti tekisi mieli huutaa ettei tämä ole mikään turistinähtävyys.
Haen kukkasille vettä, siivoan lakastuneet pois ja laitan uudet kynttilät vanhojen tilalle. Istahdan siihen kiven viereen ja kerron mitä on käynyt. Että olen jälleen yksin ja epävarma elämästäni. Tarvitsen apua ja suojelusta. Etten taas kerran kovetu, jotta jälleen uskoisin elämän kantavuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti