26. päivä tammikuuta ajan kohti koulua. Radiossa varoitetaan huonosta ajosäästä ja se todella on sitä; tie on liukas loskasta ja jäästä, räntää sataa taivaan täydeltä.
Liikenneympyrässä linja-auto ajaa eteeni, en uskalla lähteä ohittamaan tiellä. Koslan alla on vielä ne onnettomat kitkarenkaat? Miksi en saanut aikaiseksi vaihdettua niitä? Pian bussi katoaa näkyvistä, en uskalla ajaa yli kahdeksaakymppiä. Molemmat kädet puristavat rattia. Ei ole hyvä tunne ollenkaan.
Sama linja-auto on pysähtynyt pysäkille. Hidastan josko se ehtisi tulla takaisin tielle. Bussi ottaa vielä matkustajia kyytiin ja minä ajan keskemmälle tietä. Kun auton toinen etu- ja takarengas osuvat loskaan, se lähtee saman tien hallinnasta.
Auto luistelee ensin toinen kylki menosuuntaan ja sitten toinen. Seuraavaksi se pyörähtää ympäri. En saa autoa hallintaan. Se rymistelee vastaantulijoiden puolelle ojaan. Mihin lapset menee nyt? Puu, käännä rattia! Lopulta tajuan painaa jarrua. Auto pysähtyy, minä tärisen. Linja-auton kuljettaja juoksee ja huutaa: "Mitä sulle kävi?!"
Ei minulle käynyt mitään. Minä tärisen ja sönkötän, että soitan hinaajan hätiin. Samalla hetkellä Rakkaan isä ajaa ohi ja kääntyy ympäri. Tulee halaamaan ja toteaa, ettei kahdesti samassa perheessä.
Hinaaja toteaa autonkin olevan kunnossa. Kumpaankaan, minuun tai autoon, ei tullut naarmuakaan.
Myöhemmin linja-auton kuljettaja toteaa, että minulla oli enkeleitä matkassa. Kukaan ei tullut vastaan, kun auto poukkoili tiellä. Menin juuri puiden välistä ojaan. Ylpeänä sanoin, etten tarvitse kuin yhden.
Se oli kaksi päivää sen jälkeen, kun Rakkaan kuolemasta tuli kaksi vuotta. Rakkaani näytti, että voi vieläkin suojella minua. ❤ Hassua kyllä, siitä päivästä lähtien on ollut seesteinen olo; tunnen hänet täällä vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti